Laivaitkut

Olin laivaristeilyllä.

Mukava ilta ja päivä: paljon naurua, hyvää ruokaa ja juomaa.
Suunnittelimme kesäreissua, kohteeksi saatiin valittua Gdansk. Kivaa odotettavaa.

Illalla jossain vaiheessa tuli itku. Ihan vähän vain, mutta tuli. Onneksi lähelläni olleet antoivat minun olla, joku kosketti hetken, toinen silitti vähän kättä, mutta muuten sain kerätä itseni rauhassa. Jos joku olisi kovasti alkanut halaamaan, tai puhumaan, olisi se vain lisännyt itkuani. Tunsin myötätunnon ja lohdutuksen ihan vain olemalla näiden ihmisten vieressä.

Itkun aiheuttaja oli tällä kertaa musiikki. Bändi soitti yhden kappaleen kertosäkeen. Saman kappaleen, jonka lauloin Sallan ja Jannen häissä. Onneksi bändi soitti vain kertosäkeen, koska koko biisi olisi varmasti ollut liikaa.

Toinen kappale alkoi myöhemmin. Kun Jenni Vartiaisen "itkubiisin" (johon liittyi surullisia muistoja jo ennen Jannen kuolemaa) ensimmäiset säkeet alkoivat, aloittivat kanssamatkustajani vieressäni kovaäänisen Rosvo Roope-laulun. Kun Rosvo Roope loppui ennen Jenniä, laulettiin Sutsi satsia. Sillä hetkellä olin, ja vieläkin olen, tavattoman kiitollinen. Se auttoi. Itku ei tullut. Nauru sen sijaan tuli. <3

Pienet asiat auttavat. Nyt varmastikin mieltäni lämmittää aina, kun kuulen Rosvo Roopen. Se laulu on auttanut minua pienen hetken surussa eteenpäin.

Toivon löytäväni paljon asioita, joiden avulla minä voin auttaa Sallaa, tai muita, sen pienen hetken surussa eteenpäin. Sillä sitähän se selviytyminen surussa on. Pieni hetki elämää kerrallaan.

Pienet sanat, eleet, teot. Niitä tarvitaan.

Vieressä oleminen. Toisen itkun kestäminen. Toisen raivon taltuttaminen. Toisen surun kestäminen. Näitä asioita voin tehdä ja haluan tarjota apuani. Muuhun en pysty, sillä suru on kuitenkin surtava itse. Niin Sallan kuin meidän muidenkin. Silti haluan Sallalle antaa tukea ja lohtua, niinkuin minulle annettiin laivalla, jotta hänkin pääsisi taas pienen askeleen eteenpäin.