Onpa taas aika hujahtanut jonnekin, kun en ole ehtinyt kirjoittelemaan. :)
Viime viikon vietimme Tampereen diabeteskeskuksessa perheleirillä.
Pääsimme leirille Kelan kustantamana, joten koko perhe sai osallistua.
Leirillä oli 14 perhettä, joissa jokaisessa oli diabeetikko (kahdessa perheessä kaksi, mutta toisen perheen toinen diabeetikko oli jo aikuinen, eikä ollut mukana).
Joka päivä meillä oli vanhemmille järjestettyä ohjelmaa. Keskusteluja lääkärin, ravitsemusterapeutin, diabeteshoitajan tai psykologin kanssa. Samaan aikaan lapset saivat omissa "kotikoloissaan" tehdä kaikkea mukavaa. Diabeteslapset saivat myös keskustella diabeteshoitajan kanssa ryhmissä.
Ruoka oli hyvää. Ulkona hieno ilma. Tehtiin lumiukkoja, laskettiin mäkeä ja paistettiin tikkupullaa. Liikuntasalissa pelattiin sählyä, sulkkista ja heiteltiin koreja. Saunassa oli lämmintä, uimassakin päästiin käymään useampaan kertaan (altaassa tosin).
Seura oli todella hyvää.
Suurin anti näillä leireillä onkin mielestäni vertaistuki. Kun puhut jostakin, niin se toinen ihminen siinä vieressä YMMÄRTÄÄ. On kokenut samaa, tai lähes samaa. Juttua olisi riittänyt vaikka toiseksikin viikoksi. Tämä viikko antoi paljon tietoa, mutta myös voimaa jaksaa jatkaa eteenpäin.
Itselleni sain "synninpäästön". Puhuin siitä, miten koen Eeron pitkäaikaissokerin olevan jotenkin hoidon onnistumisen mittari ja arvottavan minua äitinä. En olekaan ainoa. Ja se on ihan normaalia. Vaikkakin turhaa. Lääkäri kertoi, mistä pitkäaikaissokeri tulee ja miten toisilla pitkäaikaissokeri on korkeampi, vaikka arvot olisivat hyviä. Tieteellistä juttua, jota en tässä ala enempää selittelemään, mutta helpotti mun syyllisyyttäni todella paljon (katsotaan sitten huhtikuussa, kun on kontrolli, että muistanko tämän).
Eeron mielestä hauskinta oli Funparkin retki (oli muuten todella kiva paikka!) ja se, kun painettiin t-paidat. Niilon mielestä hauskinta oli kaikki. Niilo kysyi viimeisenä iltana: "Voitaisko olla vielä sata yötä?" Niinpä. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti