keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Viisi vuotta sitten...

...tähän aikaan.

Olimme osastolla. Ruoka-aika.

Me vanhemmat lähdemme hoitajan kanssa katsomaan, mitä on ruuaksi. Perunamuusia, jauhelihapihviä, salaattia. Leipää ja maitoa. "Jälkkäriksi" Osmosalia. Onneksi poikaa janottaa, ja Osmosalkin maistuu.

Hoitaja sanoo, että hän laskee nyt hiilarit, mutta huomenna te laskette itse. Nyökkäämme tietäväisinä. Mietin hiljaa itsekseni, että mitkä hiton hiilarit?

Eero saa ruuan eteensä. Ruoka maistuu.

Sitten hoitaja sanoo, että äiti vetääkin nyt insuliinit. En halua pistää, joten sovitaan, että isä pistää.

Vedän elämäni ensimmäistä kertaa insuliinia lääkeampullasta, pieneen ruiskuun. Kädet tärisevät ja tuntuu, että ilmakuplia tulee miljoona. Sen jo opin, että niitä ei saa tulla. Koitan uudestaan. Painan insuliinit takaisin ampullaan ja aloitan alusta. Kädet hikoavat.

Saan inskat vedettyä. Kalle ottaa ruiskun vakavan näköisenä. Ainakaan Kallen kädet eivät tärise, ajattelen. Kalle kertoo Eerolle, mitä tulee tapahtumaan, ja laittaa insuliinin hoitajan ohjeen mukaan. Laitto kestää, koska ensin katsellaan, onko neula sopivassa kulmassa, miten ihopoimu kannattaa nostaa esiin, mitä sitten kun olet valmis.

Ja sitten se on ohi. Inska laitettu. 0,50 yksikköä. Ensimmäinen itse laittamamme insuliini (ja jotta tuon määrän laittaminen onnistui, oli inskaa laimennettu, tietenkin). Eero, kolmevuotias, itkee. Pidän sylissä.

Ahdistaa. Lasken mielessäni, miten monta piikkiä joudun työntämään lapseni ihon läpi, ennen kuin hän on edes 10-vuotias. 7 piikkiä päivässä (insuliinia pelkästään), vuodessa 365 päivää.

17 885 kertaa. Ja sitten Eero on kymmenen. En laskenut enempää.

Seuraavalla ruokailulla sama rumba uudestaan. Tiedän jo, mitä hiilarit ovat. En osaa laskea niitä yhtään. Paniikki iskee jo. Viikon päästä pitäisi pärjätä kotona. EMME PÄRJÄÄ!

Mutta tulee seuraava päivä, 11.10. Eero on reippaampi, ei ole enää kuivumaa. Hän haluaa leikkiä, juosta (!) ja on selkeästi pirteämpi kuin ennen.

Sieltä se sitten hiipii takaisin. Toivo.

Me pystymme tähän. Me pärjäämme. Toisiamme tukien.


2 kommenttia:

  1. Samoissa tunnelmissa olimme heinäkuussa 2011, kun Ahdista tuli myös sokeripoika.

    Kiitos blogistasi, sitä on mukava lukea, sinulla on sana hallussa.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Nipi.
    Mukavaa kun luet.

    VastaaPoista