Riikan kanssa oli treffit Hansassa, käytiin pikaiseen istumassa Subwaylla ja sitten mentiin Terveystaloon. Mulla oli aika magneettikuvalle. Ja kun kärsin ahtaanpaikankammosta, niin Riikka tuli pitämään seuraa odotustilaan.
Nimi huudettiin, sisään mentiin.
Silmät kiinni, ettei vaan näe, koska sinne laitteeseen menen. Kuulosuojaimista musiikkia kovalle. Hälytysnappi käteen. Vatsassa vääntää inohttavasti.
Hoitaja sanoo, että nyt siirtää mut. Menee kaks sekuntia laitteen sisällä, kun mä huudan apua, päästäkää pois. Tämä johtuu siitä, että käteni osuvat laitteen reunoihin. Tiedän, missä laitteen suuaukko on ja tiedän, miten paljon olen laitteen sisällä. Ahdistaa.
Koitamme uudestaan. Nyt laitan kädet tiukasti vatsan päälle. Menee paremmin, 2x30 sekunnin kuvat takana. Sitten pakko päästä pois. Tulee itku. En pysty tähän.
Rauhoitan itseäni taas. Musiikkia laitetaan kovemmalle pyynnöstäni. Niin kovalle, kuin vain pystyn sitä kuulokkeista kuuntelemaan. Sitten hengittelen syvään, ja taas koitetaan.
Kaksi minuuttia. Lasken kymmeneen uudestaan ja uudestaan. Ahdistus kasvaa, vaikka koitan miettiä mielessäni korvissa kuulemaani kappaletta.
Tatuointia muka kuumottaa. Ei se mikään kuuma ole oikeasti. Mutta kun sanotaan, että hyvin harvinaisissa tapauksissa tatuointi voi reagoida magneettikuvauksessa. Mietin, jos se kuitenkin on minulla niin. Pohdin, olenko voinut unohtaa, että minulla on metallia jossain kehossani. Voiko olla, että söin jotain sellaista, minkä mukana olen vaikka vahingossa nielaissut metallia (nyt jo naurattaa, tuskin kouluruokailussa sentään haarukkaa nielaisin, vaikka kova nälkä olikin... vaan ei naurattanut hetki sitten).
Kuulokkeista kuuluu, että nyt seuraavaksi olisi sitten 2,5minuuttia tiedossa. Paniikki. Pakko päästä pois.
Jälleen kerran ihana ja kannustava hoitaja tulee ottamaan minut ulos laitteesta. Juttelemme. Itken. Koitan rauhoittua. Kysyn, paljonko vielä. 2,5 minuuttia pitää kestää, niin saadaan yksi sarja valmiiksi. 10 minuuttia jotta saataisiin toinen ja kolmaskin.
Koitan ajatella muuta. No niin, uudestaan. Nyt saan oltua aloillani koko kaksi ja puoli minuuttia, jotka olivat elämäni pisimpiä. Alan voida pahoin, oksennus on todella lähellä. En melkein selvinnyt. Kuulokkeista kysytään, jatketaanko? Seuraavaksi olisi kolme minuuttia. Ei totta vie. Pakko päästä pois.
Kysyn, saanko nousta istumaan. Se tietäisi uutta 2x30sek kuvaa. En suostu, joten koitan rauhoittaa vellovaa vatsaani makaamalla. Koitamme taas. Ei onnistunut ensimmäisellä kertaa jatkaminen. Itken taas. Miten voi olla, että aikuinen on näin peloissaan tällaisesta? Hoitaja rauhoittelee, ja kertoo sadannen kerran, miten tämä ei ole vaarallista ja että ei voi tapahtua mitään pahaa. Se ei auta. Tärisen kauttaaltani kuin horkassa. Paniikki on kuin paksu peitto päälläni.
Viimeinen yritys. Hoitajalle tapahtuu pieni virhe. Hän seisoo hälytysnapin johdon päällä, ja se lähtee kädestäni. Menen aivan paniikkiin. Äkkiä pois, tämä on loppu nyt. En pysty enää yrittämään.
Tuloksena yksi kuvasarja kolmen sijaan. Huomenna soitto neurologille josko se kuitenkin riittäisi. Toivon sitä todella. Jos ei riitä, vaadin niitä pimpam-lääkkeitä, mitä ystäväni ehdotti.
Ahtaanpaikankammo. Inhotus.
Mutta arvostus MS-tautia sairastavaa ystävääni kohtaan kasvoi juuri valtaviin mittasuhteisiin (oltuaan jo ennestään todella korkealla). Hän kestää tätä rutiininomaisesti. Minulle tämä oli toinen, ja toivottavasti viimeinen kerta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti