Haaveilua ja huolta

Meidän poika haaveilee.

Koulussa tehtävien tekeminen on välillä todella takkuista ja tuntuu, että enemmän aikaa menee kynsinauhojen katseluun ja kynän pyörittelemiseen, kuin niitten tehtävien tekemiseen. Sitten kotona kiukutellaan kun läksyjä on vaikka miten paljon.

Sitten toisena hetkenä tehtävien tekeminen sujuu kuin tanssi. Saa tarroja ja hymynaamoja kun on niin reippaasti tehnyt hommat. Läksyjä tulee todella vähän, koska tunnilla sai niin paljon aikaan.

Tänään oli hyvä päivä. Matikan läksyt tuli tehtyä hyvinkin nopsaan. Sitten pääsi viikonlopun viettoon.

Mutta eilen ei ollut. Lähinnä oli ollut haaveilupäivä. Tai oikeastaan aamu. Läksyä oli paljon, ja poikaa kiukutti.

Aloin miettimään, mistä se oikein johtuu. Toki ymmärrän, että paljon on kiinni myös siitä, että Eero on nyt vain luonteeltaan haaveilija ja jää monesti pohtimaan omia juttujaan vaikka miten pitkäksi aikaa. Mutta huomasin yhtäläisyyksiä monista hankalista koulupäivistä.

Joko aamulla tai jopa jo yöllä olleet korkeat (yli 14) ovat aiheuttaneet monesti koko aamupäiväksi haaveilut. En ollut tajunnutkaan, miten iso vaikutus myös korkeilla sokereilla voi olla ihan pienellä aikavälillä.

Jälleen siis lisää murehtimista. En todellakaan jaksaisi enää mitata öisin. Vaikka Kalle mittaakin joka toinen yö, ja siten saamme vastuuta jaettua, tuntuu silti kohtuuttomalta, että ollaan nyt viisi vuotta herätty säännöllisesti klo 02. Mutta ei auta, kun sokerit on mitä sattuu aina öisin, ei vaihtoehtoja oikein ole. Nyt sitten vielä tuo kouluasia painaa päälle (äidin mielessä siis). Pakko saada öitä ja aamuja pysymään hyvinä, että lapsi saa rauhassa oppia ja jaksaa keskittyä kouluhommiin ihan siellä koulussa. Joten jatkamme yömittailuja ja koitamme saada tarpeeksi unta sitten joka toinen yö.

Hyvällä ystävälläni on jo aikuinen poika, jolla on myös tyypin 1 diabetes. Kysyin kerran ystävältäni, missä kohtaa alkaa äidin murehtiminen helpottaa. Hän lupasi kertoa, kun sen aika tulee.

Niinpä. Oli perheessä sitten D tai joku muu, tai ei yhtään mitään, niin hermoiltua tulee. Sellaisia me vaan olemme. Äidit ja isät.