Vappuaatto tulossa. Enää vappu ei (luojan kiitos!) tarkoita samaa, mitä opiskeluaikana, mutta kivaa yhdessäoloa siltikin luvassa.
Tänään olin "työmiehenä" vanhempainyhdistyksen vappuriehassa. Ilma oli loistava. Munkit ja sima loppuivat ja heliumpalloja myytiin vauhdilla (uskomatonta, mutta lähes 50 angry birds -palloa myytiin VIIDESSÄ minuutissa loppuun!). Kaiken kaikkiaan kiva tapahtuma. Ensi vuonna uudestaan.
Odotan kovasti myös vappuaattoa. Kallen sisko perheineen tulee meille yökylään. Aion kokeilla illallistarjoilut (olemme kaveriporukan kanssa "leikkineet" Arvostele Mun Illallista. Kahdet loistavat illalliset takana, kahdet jäljellä, joista meidän on ne toiset). Toivottavasti olisi onnistunut ruoka, koska muuten olen pulassa... :)
Vappupäivänä nuorimmaisemme, Niilo, täyttää viisi vuotta. Iso poika. :) Synttärihulinaa siis tiedossa myöskin.
Nautin jo valmiiksi kaikesta tästä, mitä on tulossa.
Iloinen odotus on myös iso osa onnistunutta päivää/iltaa/tapahtumaa.
Joten: Hauskaa ja aurinkoista vappua!!! :)
"Kysyin kalliolta, selviydynkö tästä myrskystä. Kallio hymyili, ja vastasi tulleensa jääkaudestakin vain sileämmäksi."
sunnuntai 29. huhtikuuta 2012
perjantai 27. huhtikuuta 2012
Toiveita
Luin aamulla siskoni blogia. Itkin. Jälleen kerran toivotin Jannelle hyvää matkaa. Onkohan niin, että luopuminen rakkaasta ihmisestä tarkoittaa pieniä hyvästejä uudestaan ja uudestaan? Tai ei, ei hyvästejä. Näemme vielä. Uskon vahvasti niin.
Tänään menemme luokkani kanssa laulamaan Veteraanien juhlaan. Olemme harjoitelleet kaksi laulua. Toinen, Tähdenlento, menee ensimmäiseltä säkeistöltään näin:
"Kun nään mä joskus öisen tähdenlennon,
ja mietin mitä silloin toivoisin,
mä kuiskaan tuleen toiveeni vain hennon,
ja annan sille siivet enkelin."
Laulussa toivotaan ystäviä. Viime päivinä, kun laulua olemme harjoitelleet, on se tuonut kyyneleet silmiini. Mitä minä toivoisin tähdenlennolta?
Toivoisin Eeron terveeksi. Toivoisin Jannen takaisin.
Kumpikin toive on mahdoton toteuttaa. Haluaisin toivoa vielä monia muitakin asioita. Tähdenlennolta voi kuitenkin toivoa vain yhtä asiaa kerrallaan (tai kahta, kolmea, neljääkin, joohan?).
Joten toivon:
Eerolle iloisia päiviä, onnellisia hetkiä ja täyttä elämää diabeteksesta huolimatta. Niilolle ihanan, terveen elämän. Jannelle hyvää matkaa, jälleennäkemiseen luottaen. Sallalle enkeleitä kulkemaan rinnalla. Jonnille, Jerrylle ja Jaskalle paljon aurinkoisia päiviä, ilon ihmeitä ja onnen tunnetta.
Toivon, vaikka en näkisi yhtään tähdenlentoa.
Tänään menemme luokkani kanssa laulamaan Veteraanien juhlaan. Olemme harjoitelleet kaksi laulua. Toinen, Tähdenlento, menee ensimmäiseltä säkeistöltään näin:
"Kun nään mä joskus öisen tähdenlennon,
ja mietin mitä silloin toivoisin,
mä kuiskaan tuleen toiveeni vain hennon,
ja annan sille siivet enkelin."
Laulussa toivotaan ystäviä. Viime päivinä, kun laulua olemme harjoitelleet, on se tuonut kyyneleet silmiini. Mitä minä toivoisin tähdenlennolta?
Toivoisin Eeron terveeksi. Toivoisin Jannen takaisin.
Kumpikin toive on mahdoton toteuttaa. Haluaisin toivoa vielä monia muitakin asioita. Tähdenlennolta voi kuitenkin toivoa vain yhtä asiaa kerrallaan (tai kahta, kolmea, neljääkin, joohan?).
Joten toivon:
Eerolle iloisia päiviä, onnellisia hetkiä ja täyttä elämää diabeteksesta huolimatta. Niilolle ihanan, terveen elämän. Jannelle hyvää matkaa, jälleennäkemiseen luottaen. Sallalle enkeleitä kulkemaan rinnalla. Jonnille, Jerrylle ja Jaskalle paljon aurinkoisia päiviä, ilon ihmeitä ja onnen tunnetta.
Toivon, vaikka en näkisi yhtään tähdenlentoa.
tiistai 24. huhtikuuta 2012
Kipuja
Juttelin tänään Eeron terveydenhoitajan kanssa puolisen tuntia.
Eerolla on selittämättömiä, voimakkaita vatsakipuja. Tulevat täysin puskista.
Aamulla, päivällä tai illalla. Ennen ruokaa tai ruuan jälkeen. Kotona, koulussa tai harrastuksissa.
Mitään selkeää kaavaa ei ole. Muuta kuin se, että kipukohtaus kestää n. 1-2 tuntia ja siitä ajasta tosi kipeinä (itkussa ja kaksinkerroin) ollaan n. puoli tuntia.
Olen hakenut Eeron pienen ajan sisällä kaksi kertaa koulusta kipeän mahan takia. Kerran harrastuksesta. Iltapäiväkerho menee välillä sohvalla pötkötellessä kun vatsa on niin kipeä.
Kokeita on otettu. Keliakiaa pelkäsin, se oli onneksi negatiivinen. Laktoosi negatiivinen. Kaikki muutkin arvot kunnossa.
Sokereihin kipuilu ei liity. Kipuja tulee matalilla, normaaleilla ja korkeilla. Ketoaineita ei ole.
Kipua on nyt ollut parisen kuukautta, se tulee ja menee. Terveydenhoitaja sanoi, että jopa 80% lasten vatsakivuista jää selvittämättä. Apua, mikä luku. Siis tutkitaan juu, mutta mitään ei löydy.
Äitinä on kauheaa katsoa lapsen kipua. Kipu on aitoa. Jossain vaiheessa epäilimme, että teeskentelee, mutta tuskin ekaluokkalainen saa tuskanhikeä aikaiseksi tahdonvoimalla, tai naamaansa valkoisen lakanan väriseksi.
Pidämme nyt kipupäiväkirjaa. Seuraamme, mitä sokerit ovat ja missä tilanteissa kipuja tulee. Kummallista on se, että kipupäiväkirjan aloittamisen jälkeen kipukohtauksia ei ole ollut. Hyvä hoitomuoto ilmeisesti?! Pelkään kuitenkin, että jos siellä pienen ihmisen vatsassa on kuitenkin jokin vialla.
Koko ajan pelottaa, mitä vielä?
Toivotaan, ettei mitään.
Eerolla on selittämättömiä, voimakkaita vatsakipuja. Tulevat täysin puskista.
Aamulla, päivällä tai illalla. Ennen ruokaa tai ruuan jälkeen. Kotona, koulussa tai harrastuksissa.
Mitään selkeää kaavaa ei ole. Muuta kuin se, että kipukohtaus kestää n. 1-2 tuntia ja siitä ajasta tosi kipeinä (itkussa ja kaksinkerroin) ollaan n. puoli tuntia.
Olen hakenut Eeron pienen ajan sisällä kaksi kertaa koulusta kipeän mahan takia. Kerran harrastuksesta. Iltapäiväkerho menee välillä sohvalla pötkötellessä kun vatsa on niin kipeä.
Kokeita on otettu. Keliakiaa pelkäsin, se oli onneksi negatiivinen. Laktoosi negatiivinen. Kaikki muutkin arvot kunnossa.
Sokereihin kipuilu ei liity. Kipuja tulee matalilla, normaaleilla ja korkeilla. Ketoaineita ei ole.
Kipua on nyt ollut parisen kuukautta, se tulee ja menee. Terveydenhoitaja sanoi, että jopa 80% lasten vatsakivuista jää selvittämättä. Apua, mikä luku. Siis tutkitaan juu, mutta mitään ei löydy.
Äitinä on kauheaa katsoa lapsen kipua. Kipu on aitoa. Jossain vaiheessa epäilimme, että teeskentelee, mutta tuskin ekaluokkalainen saa tuskanhikeä aikaiseksi tahdonvoimalla, tai naamaansa valkoisen lakanan väriseksi.
Pidämme nyt kipupäiväkirjaa. Seuraamme, mitä sokerit ovat ja missä tilanteissa kipuja tulee. Kummallista on se, että kipupäiväkirjan aloittamisen jälkeen kipukohtauksia ei ole ollut. Hyvä hoitomuoto ilmeisesti?! Pelkään kuitenkin, että jos siellä pienen ihmisen vatsassa on kuitenkin jokin vialla.
Koko ajan pelottaa, mitä vielä?
Toivotaan, ettei mitään.
sunnuntai 22. huhtikuuta 2012
Laivaitkut
Olin laivaristeilyllä.
Mukava ilta ja päivä: paljon naurua, hyvää ruokaa ja juomaa.
Suunnittelimme kesäreissua, kohteeksi saatiin valittua Gdansk. Kivaa odotettavaa.
Illalla jossain vaiheessa tuli itku. Ihan vähän vain, mutta tuli. Onneksi lähelläni olleet antoivat minun olla, joku kosketti hetken, toinen silitti vähän kättä, mutta muuten sain kerätä itseni rauhassa. Jos joku olisi kovasti alkanut halaamaan, tai puhumaan, olisi se vain lisännyt itkuani. Tunsin myötätunnon ja lohdutuksen ihan vain olemalla näiden ihmisten vieressä.
Itkun aiheuttaja oli tällä kertaa musiikki. Bändi soitti yhden kappaleen kertosäkeen. Saman kappaleen, jonka lauloin Sallan ja Jannen häissä. Onneksi bändi soitti vain kertosäkeen, koska koko biisi olisi varmasti ollut liikaa.
Toinen kappale alkoi myöhemmin. Kun Jenni Vartiaisen "itkubiisin" (johon liittyi surullisia muistoja jo ennen Jannen kuolemaa) ensimmäiset säkeet alkoivat, aloittivat kanssamatkustajani vieressäni kovaäänisen Rosvo Roope-laulun. Kun Rosvo Roope loppui ennen Jenniä, laulettiin Sutsi satsia. Sillä hetkellä olin, ja vieläkin olen, tavattoman kiitollinen. Se auttoi. Itku ei tullut. Nauru sen sijaan tuli. <3
Pienet asiat auttavat. Nyt varmastikin mieltäni lämmittää aina, kun kuulen Rosvo Roopen. Se laulu on auttanut minua pienen hetken surussa eteenpäin.
Toivon löytäväni paljon asioita, joiden avulla minä voin auttaa Sallaa, tai muita, sen pienen hetken surussa eteenpäin. Sillä sitähän se selviytyminen surussa on. Pieni hetki elämää kerrallaan.
Pienet sanat, eleet, teot. Niitä tarvitaan.
Vieressä oleminen. Toisen itkun kestäminen. Toisen raivon taltuttaminen. Toisen surun kestäminen. Näitä asioita voin tehdä ja haluan tarjota apuani. Muuhun en pysty, sillä suru on kuitenkin surtava itse. Niin Sallan kuin meidän muidenkin. Silti haluan Sallalle antaa tukea ja lohtua, niinkuin minulle annettiin laivalla, jotta hänkin pääsisi taas pienen askeleen eteenpäin.
Mukava ilta ja päivä: paljon naurua, hyvää ruokaa ja juomaa.
Suunnittelimme kesäreissua, kohteeksi saatiin valittua Gdansk. Kivaa odotettavaa.
Illalla jossain vaiheessa tuli itku. Ihan vähän vain, mutta tuli. Onneksi lähelläni olleet antoivat minun olla, joku kosketti hetken, toinen silitti vähän kättä, mutta muuten sain kerätä itseni rauhassa. Jos joku olisi kovasti alkanut halaamaan, tai puhumaan, olisi se vain lisännyt itkuani. Tunsin myötätunnon ja lohdutuksen ihan vain olemalla näiden ihmisten vieressä.
Itkun aiheuttaja oli tällä kertaa musiikki. Bändi soitti yhden kappaleen kertosäkeen. Saman kappaleen, jonka lauloin Sallan ja Jannen häissä. Onneksi bändi soitti vain kertosäkeen, koska koko biisi olisi varmasti ollut liikaa.
Toinen kappale alkoi myöhemmin. Kun Jenni Vartiaisen "itkubiisin" (johon liittyi surullisia muistoja jo ennen Jannen kuolemaa) ensimmäiset säkeet alkoivat, aloittivat kanssamatkustajani vieressäni kovaäänisen Rosvo Roope-laulun. Kun Rosvo Roope loppui ennen Jenniä, laulettiin Sutsi satsia. Sillä hetkellä olin, ja vieläkin olen, tavattoman kiitollinen. Se auttoi. Itku ei tullut. Nauru sen sijaan tuli. <3
Pienet asiat auttavat. Nyt varmastikin mieltäni lämmittää aina, kun kuulen Rosvo Roopen. Se laulu on auttanut minua pienen hetken surussa eteenpäin.
Toivon löytäväni paljon asioita, joiden avulla minä voin auttaa Sallaa, tai muita, sen pienen hetken surussa eteenpäin. Sillä sitähän se selviytyminen surussa on. Pieni hetki elämää kerrallaan.
Pienet sanat, eleet, teot. Niitä tarvitaan.
Vieressä oleminen. Toisen itkun kestäminen. Toisen raivon taltuttaminen. Toisen surun kestäminen. Näitä asioita voin tehdä ja haluan tarjota apuani. Muuhun en pysty, sillä suru on kuitenkin surtava itse. Niin Sallan kuin meidän muidenkin. Silti haluan Sallalle antaa tukea ja lohtua, niinkuin minulle annettiin laivalla, jotta hänkin pääsisi taas pienen askeleen eteenpäin.
torstai 19. huhtikuuta 2012
Valon pilkahduksia
Miten voikaan ilahtua nykyään niin pienistä asioista?
Pienet asiat saavat hymyn huulille. Lapsen riemu, oppilaan onnistuminen tai vaikka hyvät sokeriarvot ilahduttavat suunnattomasti enemmän kuin ennen.
Tällä viikolla on tapahtunut monia hyviä asioita. Asioita, joista olen kiitollinen, mutta joista en vielä voi puhua, koska ne eivät kuulu minun kerrottavikseni.
On kuitenkin lohdullista saada pieniä valonpilkahduksia. Lempeät sanat, ystävällinen hymy, lohduttava kosketus. Joskus jostakin ihmisestä huomaa, miten hän janoaa positiivista palautetta. Jos sen pystyy antamaan, on pienellä vaivalla saattanut aikaansaada jotain suurta.
Pidä huoli lähimmistäsi. Halaa, suukota, kerro rakastavasi. Auta avun tarvitsijaa. Lohduta surullista. Anna osa itsestäsi, saat paljon enemmän takaisin.
Lupaa itsellesi myös pitää huolta itsestäsi.
Sinä olet tärkeä.
Sinä olet rakas.
Sinua tarvitaan.
Näiden asioiden muistamisella pääsee elämässään aika pitkälle.
Onnellisuuteen.
Pienet asiat saavat hymyn huulille. Lapsen riemu, oppilaan onnistuminen tai vaikka hyvät sokeriarvot ilahduttavat suunnattomasti enemmän kuin ennen.
Tällä viikolla on tapahtunut monia hyviä asioita. Asioita, joista olen kiitollinen, mutta joista en vielä voi puhua, koska ne eivät kuulu minun kerrottavikseni.
On kuitenkin lohdullista saada pieniä valonpilkahduksia. Lempeät sanat, ystävällinen hymy, lohduttava kosketus. Joskus jostakin ihmisestä huomaa, miten hän janoaa positiivista palautetta. Jos sen pystyy antamaan, on pienellä vaivalla saattanut aikaansaada jotain suurta.
Pidä huoli lähimmistäsi. Halaa, suukota, kerro rakastavasi. Auta avun tarvitsijaa. Lohduta surullista. Anna osa itsestäsi, saat paljon enemmän takaisin.
Lupaa itsellesi myös pitää huolta itsestäsi.
Sinä olet tärkeä.
Sinä olet rakas.
Sinua tarvitaan.
Näiden asioiden muistamisella pääsee elämässään aika pitkälle.
Onnellisuuteen.
keskiviikko 18. huhtikuuta 2012
toinen blogi
Salla kirjoittaa surustaan.
Hyvä asia. Uskon, että siitä on Sallalle apua. Varmasti siitä on apua myös muille surua läpikäyville ihmisille. Siksi haluankin jakaa kanssanne tämän blogin.
http://www.sydammensirpaleet.blogspot.com/
Käy lukemassa, jos haluat.
Hyvä asia. Uskon, että siitä on Sallalle apua. Varmasti siitä on apua myös muille surua läpikäyville ihmisille. Siksi haluankin jakaa kanssanne tämän blogin.
http://www.sydammensirpaleet.blogspot.com/
Käy lukemassa, jos haluat.
sunnuntai 15. huhtikuuta 2012
Uimapäivä
Eilen olimme uimahallissa. Iloinen yllätys, ilmainen sisäänpääsy Rauman synttäreiden kunniaksi.
Uimaan meneminen on lapsista hirmu kivaa. Eero osaa jo uida (ja uskaltaa hypätä 3m korkeudesta), Niilon uimataito on "siinä ja siinä", eli sukeltaa jo, ja osaa käydä haukkaamassa happea pinnalla, mutta uiminen ei vielä suju. Aika helppoa siis on uimahallissa käynti sen puoleen.
Uiminen aiheuttaa kuitenkin d-perheessä erityistoimia.
Ruoka ensin kotona. Mitataan sokerit, syödään ja laitetaan varovasti insuliinia, koska liikuntaa on tulossa. Uimahallilla sokerien mittaus, jos ne ovat alle 10, pieni tankkaus (pillimehu tai myslipatukka) ennen uintia. Pumppu pois kanyylista ja menoksi. Mahdollisesti sokerien mittaus saunatauolla. Riippuu siitä, mitä sokerit oli ennen uintia. Pois mennessä kanyylin tarkastus, jos se on tipahtamaisillaan, vaihdetaan kanyyli (ei onneksi tarvitse usein vaihtaa, hyvin kestää uimista), pumppu kiinni kanyyliin ja kanyylin täyttö pumpun kautta. Sokereiden mittaus ja sitten taas tankkausta jos tarvitsee. Jos menee paljon hiilareita (esim. jäädään kahvilaan), laitetaan vähän inskaa ettei mennä yli (siis sokeriarvot ei nouse liian korkeiksi). Kotona menee koko loppupäivä (+yö) varoen inskojen kanssa, koska liikunta vaikuttaa parhaimmillaan (pahimmillaan??) jopa vuorokauden jälkeenpäinkin sokereihin.
Eilen oltiin huippuhyvissä lukemissa koko päivä, minimaalisen pienillä insuliinimäärillä. Eli annoin huomattavasti vähemmän inskaa kuin normaalisti. Puolilta öin sokerit olivat 7,8 ja laitoin inskansyöttöä -30% neljäksi tunniksi. Kolmelta sokerit olivat kuitenkin laskeneet neljän pintaan, joten Kalle antoi 10hh ja jatkoi inskan pienennöstä vielä 4h. Aamulla sokrut olivat 7, joten tosi tarpeeseen tuli tuo pienentäminen.
Pumppu on kyllä loisto kapistus näissä tilanteissa. Jos laittaisi insuliinin kynällä (siis aina pistoksena), ei voisi "pelailla" näitten inskojen kanssa tällä tavoin. Suosittelen kyllä pumppua kaikille d-lapsille, ehdottomasti!
Uimisessa hieman hirvittää se, että Eero on jo ekalla. Eli ei saa tulla enää naisten puolelle. Joten tällä hetkellä emme voi mennä uimaan niin, että minä menen poikien kanssa kolmisin. Eero on kuitenkin aika omatoiminen, tekee kanyylin täytöt yms. itse, mutta silti arvelluttaa. Jos sokerit meneekin alas, osaisiko hoitaa tilanteen itse? Onneksi Kallekin tykkää käydä uimahallissa. Ehkä parin vuoden päästä tilanne on jo eri, kun Eero on taas isompi. Silloin ehkä uskallan jo luottaa enemmän Eeron omiin kykyihin toimia "hätä"tilanteessa.
Mutta ylimääräisistä toimista huolimatta, uimahallissa on kivaa. Koko perhe nauttii ja saa touhuta yhdessä. Tänään mennään taas hallille. Vuorossa on poikien uimatreenit. Molemmat pojat ovat Rauman uimaseuran jäseniä. Eero käy vesirallia ja Niilo vesipeuhulaa. Huippukivaa, eikä siinä diabetes tahtia haittaa! Ei ainakaan usein. ;)
Uimaan meneminen on lapsista hirmu kivaa. Eero osaa jo uida (ja uskaltaa hypätä 3m korkeudesta), Niilon uimataito on "siinä ja siinä", eli sukeltaa jo, ja osaa käydä haukkaamassa happea pinnalla, mutta uiminen ei vielä suju. Aika helppoa siis on uimahallissa käynti sen puoleen.
Uiminen aiheuttaa kuitenkin d-perheessä erityistoimia.
Ruoka ensin kotona. Mitataan sokerit, syödään ja laitetaan varovasti insuliinia, koska liikuntaa on tulossa. Uimahallilla sokerien mittaus, jos ne ovat alle 10, pieni tankkaus (pillimehu tai myslipatukka) ennen uintia. Pumppu pois kanyylista ja menoksi. Mahdollisesti sokerien mittaus saunatauolla. Riippuu siitä, mitä sokerit oli ennen uintia. Pois mennessä kanyylin tarkastus, jos se on tipahtamaisillaan, vaihdetaan kanyyli (ei onneksi tarvitse usein vaihtaa, hyvin kestää uimista), pumppu kiinni kanyyliin ja kanyylin täyttö pumpun kautta. Sokereiden mittaus ja sitten taas tankkausta jos tarvitsee. Jos menee paljon hiilareita (esim. jäädään kahvilaan), laitetaan vähän inskaa ettei mennä yli (siis sokeriarvot ei nouse liian korkeiksi). Kotona menee koko loppupäivä (+yö) varoen inskojen kanssa, koska liikunta vaikuttaa parhaimmillaan (pahimmillaan??) jopa vuorokauden jälkeenpäinkin sokereihin.
Eilen oltiin huippuhyvissä lukemissa koko päivä, minimaalisen pienillä insuliinimäärillä. Eli annoin huomattavasti vähemmän inskaa kuin normaalisti. Puolilta öin sokerit olivat 7,8 ja laitoin inskansyöttöä -30% neljäksi tunniksi. Kolmelta sokerit olivat kuitenkin laskeneet neljän pintaan, joten Kalle antoi 10hh ja jatkoi inskan pienennöstä vielä 4h. Aamulla sokrut olivat 7, joten tosi tarpeeseen tuli tuo pienentäminen.
Pumppu on kyllä loisto kapistus näissä tilanteissa. Jos laittaisi insuliinin kynällä (siis aina pistoksena), ei voisi "pelailla" näitten inskojen kanssa tällä tavoin. Suosittelen kyllä pumppua kaikille d-lapsille, ehdottomasti!
Uimisessa hieman hirvittää se, että Eero on jo ekalla. Eli ei saa tulla enää naisten puolelle. Joten tällä hetkellä emme voi mennä uimaan niin, että minä menen poikien kanssa kolmisin. Eero on kuitenkin aika omatoiminen, tekee kanyylin täytöt yms. itse, mutta silti arvelluttaa. Jos sokerit meneekin alas, osaisiko hoitaa tilanteen itse? Onneksi Kallekin tykkää käydä uimahallissa. Ehkä parin vuoden päästä tilanne on jo eri, kun Eero on taas isompi. Silloin ehkä uskallan jo luottaa enemmän Eeron omiin kykyihin toimia "hätä"tilanteessa.
Mutta ylimääräisistä toimista huolimatta, uimahallissa on kivaa. Koko perhe nauttii ja saa touhuta yhdessä. Tänään mennään taas hallille. Vuorossa on poikien uimatreenit. Molemmat pojat ovat Rauman uimaseuran jäseniä. Eero käy vesirallia ja Niilo vesipeuhulaa. Huippukivaa, eikä siinä diabetes tahtia haittaa! Ei ainakaan usein. ;)
perjantai 13. huhtikuuta 2012
Ajatuksia
Salla. Ajattelen sinua. Jatkuvasti.
Minne laitetaan unelmat jotka romuttuivat? Missä on haaveiden hautausmaa?
Miten saattaa loppuun se, mikä jäi kesken, kun se on mahdotonta?
Milloin tulee se päivä, jolloin huomaa syntyneen uusia unelmia? Milloin tulee se päivä, jolloin miettii tulevaa odottaen, ei enää peläten?
Elämää eletään nyt pienten ilojen toivossa. Annetaan pienenkin auringonpilkahduksen olla juuri sen päivän kantava voima. Jokainen auringon säde, joka lämmittää, myös parantaa. Jokainen ilon tunne, joka sisällä tuntuu, helpottaa. Huomaa, että osaa iloita. Edes häviävän pienen hetken ajan.
Mutta silti on oikeus sanoa. En osaa elää. En nyt. En vielä. Ehkä joskus taas.
Minne laitetaan unelmat jotka romuttuivat? Missä on haaveiden hautausmaa?
Miten saattaa loppuun se, mikä jäi kesken, kun se on mahdotonta?
Milloin tulee se päivä, jolloin huomaa syntyneen uusia unelmia? Milloin tulee se päivä, jolloin miettii tulevaa odottaen, ei enää peläten?
Elämää eletään nyt pienten ilojen toivossa. Annetaan pienenkin auringonpilkahduksen olla juuri sen päivän kantava voima. Jokainen auringon säde, joka lämmittää, myös parantaa. Jokainen ilon tunne, joka sisällä tuntuu, helpottaa. Huomaa, että osaa iloita. Edes häviävän pienen hetken ajan.
Mutta silti on oikeus sanoa. En osaa elää. En nyt. En vielä. Ehkä joskus taas.
torstai 12. huhtikuuta 2012
Kontrolli petti.
Diabeetikkoperheen "tuomiopäivä" on diabeteskontrolli. Vääjäämättä se on aina edessä, muutaman kuukauden välein. Siellä sitten kuulee, onko laskemiset ja pistämiset onnistuneet, vai ei.
Nyt ei.
Ensinnäkin, sensorointi oli epäonnistunut. Sensori oli meillä 6 vrk käytössä, piirsi hienoa käyrää koko ajan, hälyytteli matalia ja korkeita. Mutta purkamistilanteessa oli tullut vain 1,5 vuorokauden käyrät. Muuta ei ole tallentunut. No, uusi yritys toukokuussa.
Ja sitten se suuri takapakki. Pitkäaikaissokeri (eli kolmen kuukauden keskiarvo verensokereista) oli noussut 8,4 -> 8,8.
Masennus. Tiedän, että se ei ole mun vikani (pelkästään ainakaan), ja että moni vaikuttaa moneen, mutta kun aikuisten oikeasti se tuntuu aina pahalta.
Lääkäri tavallaan (ystävällisesti tosin) sanoo, että persiilleen meni tämäkin 3-4kk. Eeron syy se ei ole. Ja kun olen vaan luonteeltani sellainen, että syyllinen pitää löytää, niin helpoin kohde löytyy tästä näppikseltä näpyttämässä. En vaan voi sille mitään. Alan pohtimaan tekemisiäni (meillä oli se karkkipäiväkin... :/) ja kirjaamisiani (voisin todellakin paremminkin merkata vihkoon niitä arvoja) ja ihan sitä mittaamista ja inskan laittoa (pitäisi varmaan mitata useammin ja laskea enemmän grammalleen hiilihydraatteja).
Ja mielenkiintoisinta on seuraava:
Aina kun Kalle käy Eeron kanssa diabeteskontrollissa, kaikki on ihan hyvin. Aina kun minä käyn, kaikki on päin honkia.
Taitaa olla niin, että meikäläisen asennoitumisessakin olisi parantamisen varaa. Vaikka aikaisemmin olenkin puhunut siitä, miten osaan olla armollinen itselleni, en kuitenkaan näemmä osaa.
En ainakaan aina.
Tänään kuitenkin saatiin myös positiivisia uutisia lääkäristä. Vatsavaivat eivät johtuneet ainakaan keliakiasta (diabeetikoilla kun on taipumusta sairastua myös keliakiaan). Muutkin verikokeet olivat normaalit (kävimme ennen pääsiäistä labroilla, 6 putkea verta pienestä pojasta). Laktoosijuttuja siis epäillään vatsavaivojen aiheuttajaksi. "Maitovamma" on onneksi helppo hoitaa.
Viistokanyylit ovat tilauksessa. Onneksi, koska nämä pystykanyylit eivät enää sovi Eerolle niin hyvin. Laitamme kanyylit nykyään aina vain pakaraan, koska pystykanyyli sattuu Eeroa jalassa. Viistoja voisi koittaa myös taas jalkaan. Tiedän, että monelle tämä oli hepreaa. Surullista, että minulle ja monelle muulle se on arkipäivää.
Pelko Eeron tulevaisuudesta tulee aina ajoittain. Tänään koen epäonnistuneeni, joten pelko on läsnä.
Nyt ei.
Ensinnäkin, sensorointi oli epäonnistunut. Sensori oli meillä 6 vrk käytössä, piirsi hienoa käyrää koko ajan, hälyytteli matalia ja korkeita. Mutta purkamistilanteessa oli tullut vain 1,5 vuorokauden käyrät. Muuta ei ole tallentunut. No, uusi yritys toukokuussa.
Ja sitten se suuri takapakki. Pitkäaikaissokeri (eli kolmen kuukauden keskiarvo verensokereista) oli noussut 8,4 -> 8,8.
Masennus. Tiedän, että se ei ole mun vikani (pelkästään ainakaan), ja että moni vaikuttaa moneen, mutta kun aikuisten oikeasti se tuntuu aina pahalta.
Lääkäri tavallaan (ystävällisesti tosin) sanoo, että persiilleen meni tämäkin 3-4kk. Eeron syy se ei ole. Ja kun olen vaan luonteeltani sellainen, että syyllinen pitää löytää, niin helpoin kohde löytyy tästä näppikseltä näpyttämässä. En vaan voi sille mitään. Alan pohtimaan tekemisiäni (meillä oli se karkkipäiväkin... :/) ja kirjaamisiani (voisin todellakin paremminkin merkata vihkoon niitä arvoja) ja ihan sitä mittaamista ja inskan laittoa (pitäisi varmaan mitata useammin ja laskea enemmän grammalleen hiilihydraatteja).
Ja mielenkiintoisinta on seuraava:
Aina kun Kalle käy Eeron kanssa diabeteskontrollissa, kaikki on ihan hyvin. Aina kun minä käyn, kaikki on päin honkia.
Taitaa olla niin, että meikäläisen asennoitumisessakin olisi parantamisen varaa. Vaikka aikaisemmin olenkin puhunut siitä, miten osaan olla armollinen itselleni, en kuitenkaan näemmä osaa.
En ainakaan aina.
Tänään kuitenkin saatiin myös positiivisia uutisia lääkäristä. Vatsavaivat eivät johtuneet ainakaan keliakiasta (diabeetikoilla kun on taipumusta sairastua myös keliakiaan). Muutkin verikokeet olivat normaalit (kävimme ennen pääsiäistä labroilla, 6 putkea verta pienestä pojasta). Laktoosijuttuja siis epäillään vatsavaivojen aiheuttajaksi. "Maitovamma" on onneksi helppo hoitaa.
Viistokanyylit ovat tilauksessa. Onneksi, koska nämä pystykanyylit eivät enää sovi Eerolle niin hyvin. Laitamme kanyylit nykyään aina vain pakaraan, koska pystykanyyli sattuu Eeroa jalassa. Viistoja voisi koittaa myös taas jalkaan. Tiedän, että monelle tämä oli hepreaa. Surullista, että minulle ja monelle muulle se on arkipäivää.
Pelko Eeron tulevaisuudesta tulee aina ajoittain. Tänään koen epäonnistuneeni, joten pelko on läsnä.
sunnuntai 8. huhtikuuta 2012
Elämä jatkuu?
Hautajaiset ovat ohi.
Moni sanoi, että hautajaisten jälkeen suurin kipu helpottaa. Mitä jos se ei pitänytkään paikkaansa? Mitä jos kipu vain kasvoi? Miksi ei helpota? Olenko viallinen? Enkö osaa surra oikein? Entä jos nauran? Saako nauraa, jos on surullinen? Onko se oikein? Luulevatko ihmiset, että en enää surekaan? Itku ei vain enää tule. Olenko lakannut suremasta? Enkö enää välitä? Eihän kukaan vain ajattele, etten välitä?
Sillä välitin, ja välitän.
Surulla on monet kasvot.
Ei ole vain yhtä tapaa surra, oikeata kaavaa jota noudattaa. Surua jokainen käsittelee omalla tavallaan ja se tapa on juuri hyvä. Kenenkään suru ei ole verrattavissa toisen suruun. Silti, jos itku ei tule, se ei tarkoita, etteikö olisi välittänyt. Itku tulee ehkä myöhemmin, ehkä ei enää ollenkaan. Ja sekin on ihan oikea tapa. Sinun tapasi.
Lauantaina istuin kauniissa kappelissa. Aamuaurinko paistoi. Luulin itkeväni ainakin kaikkien laulujen ajan. Huomasin kuitenkin laulavani sydämeni kyllyydestä "Herra kädelläsi, uneen painan pään. Kutsut ystäväsi lepäämään. Käsi minut kantaa uuteen elämään, ikirauhan antaa, valoon jään." Koin valtavaa tarvetta laulaa. Laulaa Jannelle, laulaa Sallalle, laulaa pojille. Halusin, että joku laulaa ne laulut, jotka Salla oli valinnut.
Itkin paljon. Itkin kauniita sanoja. Itkin Jaskaa, jota pidin sylissäni ja joka sanoi minulle: "Älä itke, isi on tuolla" ja osoitti kirkkaalle, kauniille taivaalle. Itkin, kun näin miten rakastettu Janne oli ja on. Miten paljon häntä kaivataan. Itkin isovanhempia, jotka joutuivat lapsenlastaan saattamaan hautaan. Itkin omaa rakasta siskoani, joka joutuu kokemaan kaiken tämän kovemmin kuin kukaan muu.
Sain myös nauraa. Jannea muistellessa hymy tulee väkisin huulille. Monet muistot naurattavat ääneen. Nauru antaa lohtua ja toivoa. Naurulla on parantava voima. Huomasin, että koitin jatkuvasti saada siskoani nauramaan, vain osoittaakseni hänelle edes sen, että hän osaa edelleen nauraa.
Kävimme tänään aamulla haudalla. Haudalle oli tullut illan aikana lisää kukkia, sekä paljon kynttilöitä. Janne ei unohdu.
En halua myöskään, että Salla unohtuu. Salla suree vielä kauan. Hän tarvitsee ihmisiä ympärilleen kannattamaan. Koska meidän välimatkamme on niin pitkä, niin nyt ovat ystävät tärkeämpiä kuin koskaan. Kutsukaa Sallaa luoksenne. Viekää häntä jonnekin. Älkää vain käykö hänen luonaan "passattavina", vaan passatkaa te häntä, keittäkää te nyt kahvia hänelle, teidän kotonanne. Samalla huomaamattanne saatatte tyrehdyttää jonkin pienen, aristavan haavan. Niitä Sallalla on sydän täynnä.
Kiitos, jos luit. Suurempi kiitos, jos toimit. <3
Moni sanoi, että hautajaisten jälkeen suurin kipu helpottaa. Mitä jos se ei pitänytkään paikkaansa? Mitä jos kipu vain kasvoi? Miksi ei helpota? Olenko viallinen? Enkö osaa surra oikein? Entä jos nauran? Saako nauraa, jos on surullinen? Onko se oikein? Luulevatko ihmiset, että en enää surekaan? Itku ei vain enää tule. Olenko lakannut suremasta? Enkö enää välitä? Eihän kukaan vain ajattele, etten välitä?
Sillä välitin, ja välitän.
Surulla on monet kasvot.
Ei ole vain yhtä tapaa surra, oikeata kaavaa jota noudattaa. Surua jokainen käsittelee omalla tavallaan ja se tapa on juuri hyvä. Kenenkään suru ei ole verrattavissa toisen suruun. Silti, jos itku ei tule, se ei tarkoita, etteikö olisi välittänyt. Itku tulee ehkä myöhemmin, ehkä ei enää ollenkaan. Ja sekin on ihan oikea tapa. Sinun tapasi.
Lauantaina istuin kauniissa kappelissa. Aamuaurinko paistoi. Luulin itkeväni ainakin kaikkien laulujen ajan. Huomasin kuitenkin laulavani sydämeni kyllyydestä "Herra kädelläsi, uneen painan pään. Kutsut ystäväsi lepäämään. Käsi minut kantaa uuteen elämään, ikirauhan antaa, valoon jään." Koin valtavaa tarvetta laulaa. Laulaa Jannelle, laulaa Sallalle, laulaa pojille. Halusin, että joku laulaa ne laulut, jotka Salla oli valinnut.
Itkin paljon. Itkin kauniita sanoja. Itkin Jaskaa, jota pidin sylissäni ja joka sanoi minulle: "Älä itke, isi on tuolla" ja osoitti kirkkaalle, kauniille taivaalle. Itkin, kun näin miten rakastettu Janne oli ja on. Miten paljon häntä kaivataan. Itkin isovanhempia, jotka joutuivat lapsenlastaan saattamaan hautaan. Itkin omaa rakasta siskoani, joka joutuu kokemaan kaiken tämän kovemmin kuin kukaan muu.
Sain myös nauraa. Jannea muistellessa hymy tulee väkisin huulille. Monet muistot naurattavat ääneen. Nauru antaa lohtua ja toivoa. Naurulla on parantava voima. Huomasin, että koitin jatkuvasti saada siskoani nauramaan, vain osoittaakseni hänelle edes sen, että hän osaa edelleen nauraa.
Kävimme tänään aamulla haudalla. Haudalle oli tullut illan aikana lisää kukkia, sekä paljon kynttilöitä. Janne ei unohdu.
En halua myöskään, että Salla unohtuu. Salla suree vielä kauan. Hän tarvitsee ihmisiä ympärilleen kannattamaan. Koska meidän välimatkamme on niin pitkä, niin nyt ovat ystävät tärkeämpiä kuin koskaan. Kutsukaa Sallaa luoksenne. Viekää häntä jonnekin. Älkää vain käykö hänen luonaan "passattavina", vaan passatkaa te häntä, keittäkää te nyt kahvia hänelle, teidän kotonanne. Samalla huomaamattanne saatatte tyrehdyttää jonkin pienen, aristavan haavan. Niitä Sallalla on sydän täynnä.
Kiitos, jos luit. Suurempi kiitos, jos toimit. <3
maanantai 2. huhtikuuta 2012
Pääsiäinen
Hain kotiin narsisseja. Rairuohoa ei tänä vuonna kasvatettu. Ostin kodinonnen ja törkkäsin siihen pari tipua. Näyttää hyvältä.
Kummityttö noitakumppaneineen kävivät virpomassa. <3
Eero ja Niilo kävivät itse mummin ja ukin luona virpomisoksia viemässä. Sovittiin, että mennään maanantaina syömään, lammaspataa, kuten joka pääsiäinen.
Ilo on kuitenkin hukassa. Pitkäperjantaina lähdemme ajamaan toiselle puolelle Suomea. Hautajaisiin.
Lauantaina sanomme, kuten Jaska (2v) ilmaisi, hei hei. Puolisolle, isille, ystävälle.
Onkohan niin, että tulevissa pääsiäisissä on aina pieni kaipuun tunne, sydänalasta ottaa ja muistan aina tämän pääsiäisen? Todennäköisesti.
Silti jo tänä pääsiäisenä voimme muistella myös Jannen elämäniloa. Janne Eli. Isolla E:llä. Joka ainoa päivä. Janne iloitsi ja nautti siitä, mitä hänellä oli. Hän ei tarvinnut muuta. Jokainen, joka Jannen tunsi, edes vain tuttavana, voi varmasti allekirjoittaa tämän. Jannea positiivisempaa ihmistä on vaikea löytää.
Siksi tahdon myös tänä pääsiäisenä muistaa niitä hauskoja hetkiä, jotka Jannen kanssa koin. Kuulen mielessäni Jannen naurun ja näen mielessäni Jannen silmien pilkkeen ja virnistyksen, joka oli Jannen kasvoilla aamusta iltaan.
Ja ehkä kuitenkin, sydänalaa pakottavan tunteen vierelle, löydän lohduksi pienen ilon siemenen. Sitä alan vaalimaan ja kasvattamaan.
Kummityttö noitakumppaneineen kävivät virpomassa. <3
Eero ja Niilo kävivät itse mummin ja ukin luona virpomisoksia viemässä. Sovittiin, että mennään maanantaina syömään, lammaspataa, kuten joka pääsiäinen.
Ilo on kuitenkin hukassa. Pitkäperjantaina lähdemme ajamaan toiselle puolelle Suomea. Hautajaisiin.
Lauantaina sanomme, kuten Jaska (2v) ilmaisi, hei hei. Puolisolle, isille, ystävälle.
Onkohan niin, että tulevissa pääsiäisissä on aina pieni kaipuun tunne, sydänalasta ottaa ja muistan aina tämän pääsiäisen? Todennäköisesti.
Silti jo tänä pääsiäisenä voimme muistella myös Jannen elämäniloa. Janne Eli. Isolla E:llä. Joka ainoa päivä. Janne iloitsi ja nautti siitä, mitä hänellä oli. Hän ei tarvinnut muuta. Jokainen, joka Jannen tunsi, edes vain tuttavana, voi varmasti allekirjoittaa tämän. Jannea positiivisempaa ihmistä on vaikea löytää.
Siksi tahdon myös tänä pääsiäisenä muistaa niitä hauskoja hetkiä, jotka Jannen kanssa koin. Kuulen mielessäni Jannen naurun ja näen mielessäni Jannen silmien pilkkeen ja virnistyksen, joka oli Jannen kasvoilla aamusta iltaan.
Ja ehkä kuitenkin, sydänalaa pakottavan tunteen vierelle, löydän lohduksi pienen ilon siemenen. Sitä alan vaalimaan ja kasvattamaan.
sunnuntai 1. huhtikuuta 2012
Karkkipäivä
Meidän perheessä ei tunneta sanaa karkkipäivä. On vaan hyvin paljon helpompaa, kun karkkipäivää ei vietetä. Eeron sokereiden kannalta ja ehkä muutenkin.
Joskus tulee kuitenkin ostettua herkkuja kotiin ihan muuten vaan, niinkuin nyt eilen. Pojat saivat molemmat irttareita 1€:n edestä. Vautsivau. Oli siis Candy Kingin paperipussissa pohja juuri ja juuri täynnä.
Vaan mitä se tarkoitti!? Inskaa laitettiin 6 yksikköä, joka meidän perheessä on todella paljon. Ruualle laitetaan yleensä n. 1,5 yksikköä insuliinia jos sokerit on ok. Sitten parin tunnin päästä mittailtiin sokruja, ja ne olikin jo H1. Eli yli 33. No, sitten kanyyliln vaihto, vielä 4 yksikköä inskaa ja ketoaineiden mittausta. Ketoaineita (eli korkeista sokereista syntyviä myrkkyjä) ei onneksi ollut. Tunnin päästä tilanne jo parempi, 27,4. Parempi?! Sokerit on siis normaalisti 4-6. Mutta joo, parempi. Mun mielestä. Laskua oli tapahtunut, joten voin henkäistä helpotuksesta. Seuraavaan aamuun mennessä sokerit olivat jo normalisoituneet. Mutta yhden euron karkkisatsi vei vuorokaudeksi sokerit vuoristoradalle, lähinnä sinne huipulle ja sieltä laskeuduttiin hyvin, hyvin hitaasti alas.
Seuraavaan karkkipäivään onkin sitten taas aikaa, sen verran kurja olo oli myös Eerolla itsellään. Janotti ja pissatti. Oksettikin. Kaikki korkeiden sokereiden mukanaan tuomia kurjia tuntemuksia.
Varkaudessa ollessani juttelin yhden Sallan ystävän kanssa. Heillä on kotona pieni diabeetikkotyttö. Naurettiin sitä, että itse pitää tosiaan tuollaista yli 25 arvoa jo ihan ok arvona, jos taustalla on tuo H1. Muistelin Riksulle meidän alkuaikoja, jolloin soitin sairaalaan, kun arvot olivat 17. Olin aivan paniikissa. Nyt muisto todellakin naurattaa. Tuollainen 17 sokeriarvona on kuitenkin aika yleinen meillä.
On ihanaa, kun saa istua samaan pöytään ihmisen kanssa, joka todella tietää, mitä tämä on. Tätä ei kukaan toinen osaa täydellisesti ymmärtää, muuta kuin sellainen joka elää samanlaista arkea. On helpottavaa huomata, miten muilla perheillä on samanlaisia kokemuksia.
Olemme olleet diabeetikoiden perheleirillä ja Eero on ollut isovanhempien kanssa isovanhempien leirillä. Suosittelen lämpimästi kaikille diabeetikkoperheille. Menkää leirille. Mikään ei ole niin vapauttavaa kuin kuulla, että meilläkin on näin, tuo on tuttua ja entäs sitten tämä?! Leiriltä jos mistä saa vertaistukea. Ja se on huiman tärkeää meille vanhemmille, mutta myös diabeetikkolapsille. On kuitenkin myös lapsen hyvä nähdä, että joku muukin joutuu mittailemaan sokereita ja laittamaan inskaa.
Karkkipäivä on monelle lapselle tärkeä juttu. Meidän perheessä ei silti ole karkkipäivää vieläkään tulossa, mutta sen sijaan "karkkipäivä" voi olla leffailta, uimahallireissu tai vaikka metsäretki. Uskon, että lapsi nauttii vähintään yhtä paljon vanhemman kanssa vietetystä ajasta, kuin niistä karkeista. Ja niitä namejakin saa, silloin tällöin. Sitäpaitsi, popparit ei nosta sokereita kovinkaan korkealle.
Joskus tulee kuitenkin ostettua herkkuja kotiin ihan muuten vaan, niinkuin nyt eilen. Pojat saivat molemmat irttareita 1€:n edestä. Vautsivau. Oli siis Candy Kingin paperipussissa pohja juuri ja juuri täynnä.
Vaan mitä se tarkoitti!? Inskaa laitettiin 6 yksikköä, joka meidän perheessä on todella paljon. Ruualle laitetaan yleensä n. 1,5 yksikköä insuliinia jos sokerit on ok. Sitten parin tunnin päästä mittailtiin sokruja, ja ne olikin jo H1. Eli yli 33. No, sitten kanyyliln vaihto, vielä 4 yksikköä inskaa ja ketoaineiden mittausta. Ketoaineita (eli korkeista sokereista syntyviä myrkkyjä) ei onneksi ollut. Tunnin päästä tilanne jo parempi, 27,4. Parempi?! Sokerit on siis normaalisti 4-6. Mutta joo, parempi. Mun mielestä. Laskua oli tapahtunut, joten voin henkäistä helpotuksesta. Seuraavaan aamuun mennessä sokerit olivat jo normalisoituneet. Mutta yhden euron karkkisatsi vei vuorokaudeksi sokerit vuoristoradalle, lähinnä sinne huipulle ja sieltä laskeuduttiin hyvin, hyvin hitaasti alas.
Seuraavaan karkkipäivään onkin sitten taas aikaa, sen verran kurja olo oli myös Eerolla itsellään. Janotti ja pissatti. Oksettikin. Kaikki korkeiden sokereiden mukanaan tuomia kurjia tuntemuksia.
Varkaudessa ollessani juttelin yhden Sallan ystävän kanssa. Heillä on kotona pieni diabeetikkotyttö. Naurettiin sitä, että itse pitää tosiaan tuollaista yli 25 arvoa jo ihan ok arvona, jos taustalla on tuo H1. Muistelin Riksulle meidän alkuaikoja, jolloin soitin sairaalaan, kun arvot olivat 17. Olin aivan paniikissa. Nyt muisto todellakin naurattaa. Tuollainen 17 sokeriarvona on kuitenkin aika yleinen meillä.
On ihanaa, kun saa istua samaan pöytään ihmisen kanssa, joka todella tietää, mitä tämä on. Tätä ei kukaan toinen osaa täydellisesti ymmärtää, muuta kuin sellainen joka elää samanlaista arkea. On helpottavaa huomata, miten muilla perheillä on samanlaisia kokemuksia.
Olemme olleet diabeetikoiden perheleirillä ja Eero on ollut isovanhempien kanssa isovanhempien leirillä. Suosittelen lämpimästi kaikille diabeetikkoperheille. Menkää leirille. Mikään ei ole niin vapauttavaa kuin kuulla, että meilläkin on näin, tuo on tuttua ja entäs sitten tämä?! Leiriltä jos mistä saa vertaistukea. Ja se on huiman tärkeää meille vanhemmille, mutta myös diabeetikkolapsille. On kuitenkin myös lapsen hyvä nähdä, että joku muukin joutuu mittailemaan sokereita ja laittamaan inskaa.
Karkkipäivä on monelle lapselle tärkeä juttu. Meidän perheessä ei silti ole karkkipäivää vieläkään tulossa, mutta sen sijaan "karkkipäivä" voi olla leffailta, uimahallireissu tai vaikka metsäretki. Uskon, että lapsi nauttii vähintään yhtä paljon vanhemman kanssa vietetystä ajasta, kuin niistä karkeista. Ja niitä namejakin saa, silloin tällöin. Sitäpaitsi, popparit ei nosta sokereita kovinkaan korkealle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)