Uuden vuoden toiveita.

Uuden vuoden aatto.

Pakkasin äsken laukkuuni huippukorkeat korkkarit, joilla pystyn kävelemään ehkä kaksi sekuntia. Silti lähtevät mukaan ja jalkaani ne laitan. :)

Lähden juhlimaan ystävääni. Ihmistä, jonka elämä ei todellakaan ole ollut ruusuilla tanssimista. Rakasta ystävää, joka on saanut tuntea kuinka elämä potkii päähän oikein täysillä. Ihmistä, joka vastoinkäymisistään huolimatta haluaa tänään juhlia oman elämänsä tarinaa. Hän on todellinen selviytyjä.

Mietin aamulla, että ympärilläni on monia selviytyjiä. Ihmisiä, jotka ovat kokeneet jotakin sellaista, mitä ei kenellekään toivoisi. Uskomaton määrä surua, murhetta, kipua. Ja silti. Nämä samaiset ystäväni, perheenjäseneni, rakkaani hymyilevät. He nauravat. He juhlivat elämää. Ovat kiitollisia.

Olen huono tekemään uuden vuoden lupauksia.
Siksi ajattelinkin toivoa. Niin itselleni kuin sinullekin.

Toivon enemmän hymyjä kuin kyyneleitä.
Toivon enemmän naurua kuin itkua.
Toivon enemmän läheisyyttä kuin yksinäisyyttä.
Toivon enemmän iloa kuin surua.
Toivon enemmän ystäviä kuin vihamiehiä.
Toivon enemmän terveyttä kuin sairautta.
Toivon enemmän selviytymistä kuin lannistumista.
Toivon enemmän elämää kuin kuolemaa.
Toivon enemmän kiitollisuutta.
Toivon enemmän rakkautta.

Toivon. 

Morkkis.

Diabeteskontrolli takana.

Sensoroinnin tulos lääkärin mukaan: "eihän tässä ole päätä, ei häntää!".
Sitäpä. Jos joku yö mennään yli kahdenkympin arvoilla klo 00-04, niin joku toinen yö mennäänkin 7-10 arvoilla. Ja 85% öistä on noita korkeita öitä...

Hobis oli 8,6. Hyvä ettei itku tullut tälle äidille. En ymmärrä, mitä me teemme väärin. Miksei Eeron sokerit asetu? Laskemme hiilarit, olemme tarkkoina inskojen kanssa. Päivät menevätkin ihan kivasti. Yöt eivät. Mittaamme edelleen aina pari tuntia iltapalan jälkeen. Lisäksi heräämme mittaamaan kerran yössä (02). Jos silloin on häikkää, mittaamme vielä 04. Meillä ei yksinkertaisesti riitä voimia enää yhteenkään lisämittaukseen yöllä. Nytkin menemme äärirajoilla.

Hoitaja oli ihana. Hän sanoi: "Nyt tämä asia vain on näin. Teette kaikkenne, hoidatte niin hyvin kuin mahdollista ja sillä pitkäaikaissokeri on 8,6. Antakaa armoa myös itsellenne. Koittakaa olla murehtimatta, ja hyväksykää tämän hetkinen tilanne. Katsotaan taas jonkun ajan päästä, jos voitaisiin jotain tehdä."

Helpommin sanottu kuin tehty. Takaraivossa jyskyttää Eeron tulevaisuus. Mitä se on, jos emme saa sokereita kuriin? Mitä sitten kun tulee murrosikä ja kapinoidaan kaikkea, myös tätä vastaan? Jos nyt hobis on jo noin korkea, mitä se on sitten??

Itsesäälissä velloen näen jo Eeron pyörätuolissa, jalat amputoituna sen takia, että äiti ei nyt vaan jaksanut yöllä valvoa enempää... Tiedän että se on tyhmää ja tarpeetonta, mutta se vain nyt on näin. Koen olevani henkilökohtaisesti vastuussa Eeron sokeritasapainon huonoudesta.

Eikä tilanne katastrofaalinen ole. Hoitotasapaino on kohtalainen. Mutta haluaisin niin kovasti, että se olisi hyvä.

No, jotain mukavaakin. Saatiin uusi pumppu mukaamme kotiin. Voidaan sitä nyt ihmetellä joulun yli. Tammikuun viimeisellä viikolla on uuden pumpun käyttöönotto. Samalla aloitamme pidemmän sensorointijakson, jos vaikka kuitenkin siitä saataisiin jotain tolkkua... Vietämme polilla aamupäivän opiskellen uutta pumppua. Kivaa oli myös, että kävimme Eeron ja Eeron kummitädin, Sallan, kanssa kiinalaisessa ravintolassa syömässä polikäynnin jälkeen. Hyvää oli.

Nyt odotellaan joulua ja toivotaan, että Eeron tämän päivän (ja eilisen) matalat olisivat vain matalia, eikä alkusoittoa vatsataudille.

Ajatuksia ilman päätä ja häntää.

Käyn ylikierroksilla.
Olen väsynyt poikkeuksetta koko ajan.
Ajatus ei pysy kasassa.
Joulustressi? En tiedä, mutta lomaa ainakin odotan.

Torstaina aloitettiin sensorointijakso Eerolla. Perjantaina otin sensorin pois, koska ei toiminut. Huomenna uusi yritys. Torstaina diabeteskontrolli, joka kauhistuttaa. Olen ihan varma, että pitkäaikaissokeri on taas noussut. No, en murehdi ennen kuin on sen aika. Uusi pumppu on tilattu. Tammikuussa vaihdetaan Veo-pumppuun.

Eero valitsi väriksi harmaan.
Nyt menen nukkumaan. Jos vaikka huomenna olisi pirteämpi päivä. Ainakin kaikkea mukavaa on alkuviikosta tulossa. Huomenna saan joululahjaksi itselleni uudet kynnet. Tiistaina menen lounaalle rakkaan ystävän kanssa. Keskiviikkona parturiin.
Kuulostaa aika mahtavalta.

Ja kohta on joulu. <3

Joulutohinoita

Kävin perjantaina jouluostoksilla. :)
Mua ei haittaa, vaikka kaupat on täynnä porukkaa ja täytyy jonotella. Musta on ihanaa tehdä jouluostoksia. :) Kun oli vielä hyvää seuraa, niin mikäs sen täydellisempi tapa viettää perjantaipäivää.

Tänä jouluna ollaan meillä kotona. Siskot perheineen tulee meille. Äiti ja isä. Joulupäivänä Kallen vanhemmat.

Tykkään. Olen kovasti jouluihminen. On ihanaa kun rakkaat ihmiset ovat ympärillä. Tykkään antaa lahjoja. Tykkään valvoa vähän myöhempään pelaten lautapeliä. Tykkään joulukuusesta ja joululauluista.

En tykkää siivoamisesta. Siksi meillä ei tehdä mitään viikkotolkulla kestävää joulusiivoa. Ihan perus viikkosiivous saa riittää. Kukaan ei meillä kaapeissa asu, joten ne saavat olla hujan hajan, jos ovat. En aio siivoamisesta ottaa mitään stressiä, tänäkään vuonna.

Joulurauhan julistus aloittaa joulun. Jouluun meillä kuuluu hyvä ruoka, joulupukki, lasten kanssa oleminen, sauna. Tänäkin vuonna käymme myös hautausmaalla kynttilöitä viemässä.

Uskon, että tästäkin joulusta tulee kiva, lämmin ja ihana. Koska sellaisia ihmisiä mulla on ympärilläni jouluna.

Magneettikuvalla

Käväisin tänään Turussa.

Riikan kanssa oli treffit Hansassa, käytiin pikaiseen istumassa Subwaylla ja sitten mentiin Terveystaloon. Mulla oli aika magneettikuvalle. Ja kun kärsin ahtaanpaikankammosta, niin Riikka tuli pitämään seuraa odotustilaan.

Nimi huudettiin, sisään mentiin.

Silmät kiinni, ettei vaan näe, koska sinne laitteeseen menen. Kuulosuojaimista musiikkia kovalle. Hälytysnappi käteen. Vatsassa vääntää inohttavasti.

Hoitaja sanoo, että nyt siirtää mut. Menee kaks sekuntia laitteen sisällä, kun mä huudan apua, päästäkää pois. Tämä johtuu siitä, että käteni osuvat laitteen reunoihin. Tiedän, missä laitteen suuaukko on ja tiedän, miten paljon olen laitteen sisällä. Ahdistaa.

Koitamme uudestaan. Nyt laitan kädet tiukasti vatsan päälle. Menee paremmin, 2x30 sekunnin kuvat takana. Sitten pakko päästä pois. Tulee itku. En pysty tähän.

Rauhoitan itseäni taas. Musiikkia laitetaan kovemmalle pyynnöstäni. Niin kovalle, kuin vain pystyn sitä kuulokkeista kuuntelemaan. Sitten hengittelen syvään, ja taas koitetaan.

Kaksi minuuttia. Lasken kymmeneen uudestaan ja uudestaan. Ahdistus kasvaa, vaikka koitan miettiä mielessäni korvissa kuulemaani kappaletta.

Tatuointia muka kuumottaa. Ei se mikään kuuma ole oikeasti. Mutta kun sanotaan, että hyvin harvinaisissa tapauksissa tatuointi voi reagoida magneettikuvauksessa. Mietin, jos se kuitenkin on minulla niin. Pohdin, olenko voinut unohtaa, että minulla on metallia jossain kehossani. Voiko olla, että söin jotain sellaista, minkä mukana olen vaikka vahingossa nielaissut metallia (nyt jo naurattaa, tuskin kouluruokailussa sentään haarukkaa nielaisin, vaikka kova nälkä olikin... vaan ei naurattanut hetki sitten).

Kuulokkeista kuuluu, että nyt seuraavaksi olisi sitten 2,5minuuttia tiedossa. Paniikki. Pakko päästä pois.

Jälleen kerran ihana ja kannustava hoitaja tulee ottamaan minut ulos laitteesta. Juttelemme. Itken. Koitan rauhoittua. Kysyn, paljonko vielä. 2,5 minuuttia pitää kestää, niin saadaan yksi sarja valmiiksi. 10 minuuttia jotta saataisiin toinen ja kolmaskin.

Koitan ajatella muuta. No niin, uudestaan. Nyt saan oltua aloillani koko kaksi ja puoli minuuttia, jotka olivat elämäni pisimpiä. Alan voida pahoin, oksennus on todella lähellä. En melkein selvinnyt. Kuulokkeista kysytään, jatketaanko? Seuraavaksi olisi kolme minuuttia. Ei totta vie. Pakko päästä pois.

Kysyn, saanko nousta istumaan. Se tietäisi uutta 2x30sek kuvaa. En suostu, joten koitan rauhoittaa vellovaa vatsaani makaamalla. Koitamme taas. Ei onnistunut ensimmäisellä kertaa jatkaminen. Itken taas. Miten voi olla, että aikuinen on näin peloissaan tällaisesta? Hoitaja rauhoittelee, ja kertoo sadannen kerran, miten tämä ei ole vaarallista ja että ei voi tapahtua mitään pahaa. Se ei auta. Tärisen kauttaaltani kuin horkassa. Paniikki on kuin paksu peitto päälläni.

Viimeinen yritys. Hoitajalle tapahtuu pieni virhe. Hän seisoo hälytysnapin johdon päällä, ja se lähtee kädestäni. Menen aivan paniikkiin. Äkkiä pois, tämä on loppu nyt. En pysty enää yrittämään.

Tuloksena yksi kuvasarja kolmen sijaan. Huomenna soitto neurologille josko se kuitenkin riittäisi. Toivon sitä todella. Jos ei riitä, vaadin niitä pimpam-lääkkeitä, mitä ystäväni ehdotti.

Ahtaanpaikankammo. Inhotus.

Mutta arvostus MS-tautia sairastavaa ystävääni kohtaan kasvoi juuri valtaviin mittasuhteisiin (oltuaan jo ennestään todella korkealla). Hän kestää tätä rutiininomaisesti. Minulle tämä oli toinen, ja toivottavasti viimeinen kerta.

Juha Tapiota kuuntelin kuulokkeista. Vaikka tykkään tästäkin laulusta, ei sekään auttanut tilanteessa.

Onnistumisia, hiilareita ja murhetta

Eero on kiinnostunut hiilareista. Vihdoin. :)

Olen jännittänyt jo ensi vuotta, kun tiedän, että avustaja on todennäköisesti enemmän jo muissa hommissa. Eero on jo kolmasluokkalainen silloin. Äitinä ajattelen, että eihän hänen siinä vaiheessa vielä itse tarvitsisi näitä asioita osata hoitaa, mutta tiedän myös sen, miten avustajaa (joka hienosti on pitänyt puolensa, ja ilmoittanut vain, että Eero tarvitsee häntä) nytkin jatkuvasti "vaaditaan" joka paikkaan. Ensi vuonna varmasti vielä enemmän.

No kuitenkin. Eero on merkkaillut nyt maanantaista lähtien itse seurantavihkoon sokerit, hiilihydraatit ja laitetut inskat. (Me vanhemmat olemme tosi huonosti täytelleet seurantavihkoa viime aikoina, joten ihan hyvä juttu myös meille tuo Eeron innostus)

Eilen illalla Eero laski itse hiilihydraatit, minä seurasin vieressä ja kannustin. Ihan oikein laski. Sitten puhuttiin inskasta. Annoin vinkin Eerolle, miten on helpoin tapa laskea, paljonko inskaa laitetaan (laitamme 0,5yks/10ghh): laske puolet hiilarimäärästä ja laita pilkku väliin. No, Eero laski senkin. Iltapala oli eilen vähän pienempi, kun olimme olleet herkkujen ääressä ystävän luona. Hiilareita 20. Eero osasi sanoa, että puolet on 10, ja inskaa sitten laitetaan 1,0. Sitten kerroin, että verensokeritkin vaikuttavat vielä laitettavaan inskamäärään. Koska sokerit olivat iltapalalla vähän matalat, 3,7 ja iltapala oli pieni, niin laitamme 0,25 yks. vähemmän. Eero mietti hetken, ja sanoi: eli 0,75 yksikköä!

Se laitettiin. Eero oli ylpeä itsestään, minä olin ylpeä Eerosta.

Samalla ahdisti. Miksi minun pieni poikani joutuu näitä asioita miettimään? Välillä suru on niin hankala kestää. Me selviämme kyllä, mutta surullisinkin mielin kuitenkin seuraan Eeron taivalta. Miten kovasti toivoisin, että meidän ei pitäisi mitata, laskea, pohtia. Voi, kun tämä olisi yhtä helppoa kuin yörautojen käyttö. Hups vaan, aika tuli täyteen, hampaat saaneet tarpeeksi tilaa ja raudat pois.

Kävin mittaamassa Eeron sokerit kymmenen aikaan. Ne olivat 6,9. Hienosti onnistuimme siis. Yhdessä, Eero ja minä. Onnistuminen auttoi ahdistukseenkin. Pienin askelin eteenpäin. Muuta emme voi vaatia itseltämme. Opimme joka päivä. Joka mittaus, jokainen ruokailu, jokainen inskanlaitto opettaa meitä. Joskus epäonnistumme, opimme siitäkin. Nyt onnistuimme. Se valaa luottamusta siihen, että Eero oppii myös. Koko ajan. Ja mitä enemmän Eero oppii, sen turvallisempaa hänellä on.

Onnistumisia ja turvallista päivää!

Hyvää maailman diabetespäivän iltaa

Miten sinulla sujui tänään?

Minulla tuli itku aamulla, siskoni Riikan viisaista sanoista, jotka hän oli laittanut facebookiin statukseksi (josta minä tietenkin tekstin kopioin omaan käyttööni):

November 14th is World Diabetes Day. We wear pink for breast cancer, shout out for numerous different causes, and yet blindly believe countless misconceptions with regard to this extremely serious disease. Many children and adults suffer from a lifelong dependency on insulin shots. No, they did not have the possibility to prevent it. No, they cannot fix it with a proper diet. No, they cannot get better. Ever. Type 1 diabetes has nothing to do with life choices. Stop spreading false impressions. Wear blue for diabetes. I do, especially for my brave little nephew. ♥

 

Olin jo aikaisemmin itse laittanut sivuilleni hienon tietoiskun, joka on diabetes vertaistukiryhmän upeiden ihmisten aikaansaama:

 

  

Äsken tulin koneelle, ja minua ilahdutti, koska niin moni kavereistani oli joko "tykännyt" tuosta kuvasta tai jopa jakanut sen. 

 

Toivoisin, että muutaman vuoden päästä minun ei tarvitsisi enää selitellä:

 

"Ei, lapseni ei ole syönyt niin paljon sokeria, että sai diabeteksen"

"Ei, lapseni paino ei ole vaikuttanut sairauteen"

"Kyllä, ihan joka päivä ja ihan joka aterialla laitamme insuliinia"

"Totta, verensokeritkin pitää mitata ihan tosi monta kertaa päivässä"

"Kyllä, jopa yksi keksi, pulla tai karkkipatukka tarvitsee seurakseen insuliinia"

Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Toivottavasti moni on tänään oppinut jotain. :)

Maailman diabetespäivä

Eipä muuta.

Kuumetta ja avautumista.

Eerolla on ollut torstaista asti kuume.

Pojasta ei noin muuten näy, että olisi kipeä. Leikkii ja touhuaa niin, että välillä täytyy huomauttaa, josko voisi ottaa vähän rauhallisemmin.

Kuume on keikkunut 38 asteen molemmin puolin. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Eilen illalla nukkumaan mennessä oli vielä 38,5. Nyt aamulla ei ollut kuumetta. Pidetään peukkuja, että huomenna pääsisi jo kouluun.

Sokerit ovatkin sitten olleet oma lukunsa. Eero laittaa pieneenkin määrään ruokaa melko paljon inskaa. Ja basaali (perusinska) menee 130%-150% annoksella. Silti sokerit ovat keikkuneet siellä yli viidentoista arvoissa koko ajan (tietää hyvää taas meidän muutenkin jo vain "kohtuulliselle" hobikselle). Paitsi eilen illalla yhtäkkiä sokerit olivat 4,3. Yöllä taas kahdessakympissä, kun iltapalalla laitoin enemmän sitten normaalin systeemin mukaan.

Ketoaineita on ollut vain häviävän pieni määrä. Jotain ilonaihetta sentään.

Itse sain allergisen reaktion omaa lääkitystäni kohtaan. Kädet ovat vieläkin laikukkaat. Eilen olin kauniin pilkullinen koko aamupäivän. Otin allergialääkkeen, (en ole millekään muulle allerginen kuin penisiliinille, ja nyt ilmeisesti tälle uudelle lääkkeelle, joten allergialääkkeet eivät ole käytössä mulla oikeastaan koskaan) ja tulos oli se, että VÄSYTTI. Aivan älyttömästi.

Varmaan osansa väsymykseen teki edellisen yön valvominen Eeron sokereiden takia. Mutta silti, olin loputtoman väsynyt. Nukuin puolentoista tunnin päikkärit. Pelkäsin oikeasti, että nukahdan rattiin kun vein nuorimmaista uimatreeneihin. Menin illalla yhdeksältä nukkumaan. EN herännyt yöllä herätyskellon soittoon, että olisin Eeron sokerit mitannut (josta tietenkin morkkis). Aamulla nousin kahdeksalta. 

Olemme siis Eeron kanssa vielä kotona. Mietin tässä aamupäivällä, että sitä ei taaskaan muistanut, millaista on sairastaminen D-lapsen kanssa. Eero on ollut niin terve tämän syksyn. Jos D-lapsen äiti/isä sairastaa itse (niinkin mitätöntä kuin allergista reaktiota lääkkeeseen), tuntuu kipeän D-lapsen hoitaminen ylitsepääsemättömältä.

Silti monen kunnan Kelassa "nauretaan" selityksille siitä, miten raskasta D-lapsen hoito on. Omaishoidontuen saaminen on arpapeliä, siltä tuntuu. Hoidon vaativuus ei Kelan mielestä ole korkeimpaa tukiluokkaa, vaikka Kelan omilla sivuilla sanotaan ylimmän luokan vaatimuksissa näin:

Ylin vammaistuki on tarkoitettu lapsille, joiden hoidosta, huolenpidosta ja kuntoutuksesta aiheutuu perheelle vaativaa ja ympärivuorokautista rasitusta ja sidonnaisuutta.

Jos minä tai mieheni nyt ollaan yli 5 vuotta joka yö heränneet mittaamaan Eeron sokereita VÄHINTÄÄN kerran, niin miten niin lapsemme hoito ei ole ympärivuorokautista? Eikä päivätkään niin yksinkertaisia ole, tervetuloa vaan kokeilemaan. Jokainen D-perhe voi varmasti allekirjoittaa sen, että D:n hoito on melko sitouttavaa... Emme voi vaan päättää, että tänään ei hoidetakaan.

Tiedän, että on olemassa lapsia, joiden hoito on vielä paljon vaativampaa kuin meidän. Uskon, että on olemassa vanhempia, jotka ovat vielä väsyneempiä kuin me. Mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että kun Kelan vaatimukset lukee, niin ne käyvät kuin naula päähän varmasti JOKAISEN diabeetikon perheen tilanteeseen.

Välillä vaan niin kiukuttaa.


Lisäilenpäs vielä... en siis ole rahanahne. :) Olisi vaan kiva, että joku tuolla korkeammallakin taholla ymmärtäisi, mitä tämä D:n kanssa eläminen oikein on... Ja tuolla ylimmällä tuella voisi jo melkein pitää palkattoman päivän, jolloin voisi vaikka nukkua. 

Toisenlainen isänpäivä

Huomenna juhlitaan isiä.

Ei kuitenkaan joka paikassa. On monia koteja, joissa isää ei enää ole. On vain isä taivaassa. Minulla on ystävä, joka on menettänyt isänsä. Hän sanoi jokunen vuosi sitten, että vaikka isän kuolemasta on jo enemmän aikaa, on isänpäivä aina yhtä vaikea. Muut menevät halaamaan isäänsä, hän voi vaan viedä kynttilän haudalle.

Soitin siskolleni hetki sitten. Hän kuulosti erikoiselta puhelimessa, ja kysyin, onko kaikki hyvin. Hän alkoi itkemään aivan kamalasti ja sanoi, ei ole. Menen kummitytön synttäreiden jälkeen hakemaan hänet meille.

Siskoni lapsilla on huomenna edessään se toisenlainen isänpäivä. Juhlapäivä ilman isää. Pojat ovat tehneet isälle kortit. Ne laminoitiin ja ovat jo nyt isän haudalla.

Voi, miten rankkaa on seurata tätä sivusta. Niin mukana kuin mahdollista, mutta kuitenkin sivusta. Asia ei koske minua kuitenkaan niin paljon kuin heitä. Ja minuakin koskee.

Puhelun jälkeen muistin puhelun viime maaliskuulta, aamulla. Soitin Sallalle. Kysyin itkien, mitä oikein tapahtui. Salla huusi ja itki. "En tiedä! Anna mulle Janne takaisin".

Muistan aina ja ikuisesti, miltä Salla kuulosti.

Tänä isänpäivänä, jos sinulla on mahdollisuus, muista halata ystäviäsi, jotka eivät voi isäänsä enää halata.

Kulje ohi.

Ystäväni avulla löysin Anna Erikssonin uuden levyn, Mana.

Sieltä ystäväni soitti ensimmäisenä kappaleen, joka mahdollisesti soi sinulla tätä lukiessasi, nimittäin tuossa yllä oleva "Kulje ohi".

Upea kappale. En ole koskaan oikein ollut Annan musiikin ystävä. Nyt on päinvastoin.
Kappaleen sanat ovat koskettavat.
Ne sopivat todella hyvin ystävälleni, joka on minulle äärimmäisen rakas. Hän on elämässään kokenut niin paljon asioita, hyviä ja huonoja, että siitä riittäisi kerrottavaa melko paksuun elämänkertaan.
Kappale sopii siskooni, joka menetti miehensä keväällä.
Kappale sopii toiseen rakkaaseen ystävääni, jolla on vaikeaa tällä hetkellä.

Kappale sopii myös minuun. Olen nainen, jonka harteilla on monta tarinaa. Kaikki niistä eivät ole hyviä. Aika moni itkettää minua edelleen.

Olen koukuttunut uuteen televisiosarjaan, Vain elämää. Siinä Jonne Aaron jutteli Kaija Koon kanssa. Puhuivat siitä, miten kappale on tehnyt tehtävänsä, jos se on sielunhoitoa.

Sopii tähän kappaleeseen loistavasti.

Sielunhoitoa sinulle, ystäväni. <3

Syysloman odotusta

Muutama työpäivä ja sitten on hengähdystauko.
Tervetullut, todellakin.

Syyslomalla meidän perhe on mahdollisimman paljon yhdessä. On luvattu lapsille, että käydään koko porukka uimahallissa. Mulla on kakkukerhon tapaaminen. Muuten ollaan vaan perheen kesken.

Eero ja Niilo odottavat lomaa jo kovasti. On ihana pitää vähän enemmän vapaata, varsinkin kun ei ole suuria suunnitelmia. Saa vain olla. Tehdä mitä lystää. Jos keksitään jotain extempore, sekin on ihan ok.

Syysloma saa tulla. On odotettukin. Hyvää lomaa sinulle, jos saat myös nauttia vapaista. Toivottavasti monella on loma. :)

Ymmärrätkö? Todella?

Onko sinulla ollut tilannetta, jossa kukaan ei ole ymmärtänyt, mistä oikein puhut?

Mulla on, useasti. Johtunee ehkä myös siitä, että saatan puhua ummet ja lammet ja huomata, etten tajua itsekään, mitä yritän sanoa. Mutta monesti on ollut se tilanne, että olen ääneen pähkäillyt Eeron sokereita, niitten korkeutta/mataluutta tai jotakin muuta diabetekseen liittyvää ja tajunnut samalla, että olisin voinut yhtä hyvin olla hiljaa. Nuo tuossa vieressä eivät vain ymmärrä.

Eikä se ymmärrys ole siitä kiinni, etteikö heitä kiinnostaisi. Kiinnostaa kyllä, ja haluavatkin useimmiten tietää lisääkin. Mutta välillä on vaan niin rasittavaa alkaa "vääntämään rautalangasta". Ja miksi toisaalta edes pitäisi. Ystäväni tietävät ihan tarpeeksi tästä taudista. Pärjäävät Eeron kanssa ja osaavat hoitaa tarvittaessa pieniä aikoja. Lisäksi on monia, jotka osaavat hoitaa Eeroa vaikka pidempään, yönkin yli.

Joskus vain itselle kaipuu puhua sellaiselle, joka todella YMMÄRTÄÄ.  Eli kokee samoja asioita kuin minä, päivästä toiseen.

Vertaistuki on tässä(kin) sairaudessa äärettömän tärkeää. Itse olen ollut "onnellisessa" (?) asemassa, minulla kun on ystävinä myös diabeetikkojen vanhempia ja diabeetikkoja. Heidän kanssaan on helppo puhua, he todella tietävät, miksi välillä on vaan niin v-mäistä mitata ja laskea ja pohtia ja miettiä. Tämä vain on väsyttävää.

Mutta olen tämän blogini kautta saanut myös lisää vertaistukea. Oikein ryhmällisen. Iloitsen heistä jokaisesta. Olen uusi ryhmässä, mutta nyt jo löytänyt monta lohduttavaa sanaa, useita kiinnostavia artikkeleita, monia mielenkiintoisia tarinoita ja ennenkaikkea saanut sitä vertaistukea. Mikään ei ole niin lohduttavaa, kuin kuulla että "hei, meillä oli just tolleen kanssa", kun painiskelee jonkun, ehkä äärimmäisen pienenkin, ongelman kanssa, ja tuntuu ettei löydä ulospääsyä.

Olen nauranut, hymyillyt ja ilahtunut lukiessani toisten diabeteslasten vanhempien tekstejä. Olen myös herkistynyt kyyneliin, kihissyt kiukusta tai pelästynyt toisen puolesta. Tuntemattoman henkilön, joka tuntuu kuitenkin niin tutulta jo pienen hetken jälkeen. 

Ihanaa (ja samalla surullista) on, että on joku toinen, joka todella YMMÄRTÄÄ. Elää tätä samaa arkea kuin mekin. Kiitos siis sinulle, Ystäväni, olitpa sitten tuttu entuudestaan, tai ryhmän kautta. Olet korvaamaton. Toivon sinun saavan joskus minulta jotain sellaista, mitä minä saan nyt sinulta.

Haaveilua ja huolta

Meidän poika haaveilee.

Koulussa tehtävien tekeminen on välillä todella takkuista ja tuntuu, että enemmän aikaa menee kynsinauhojen katseluun ja kynän pyörittelemiseen, kuin niitten tehtävien tekemiseen. Sitten kotona kiukutellaan kun läksyjä on vaikka miten paljon.

Sitten toisena hetkenä tehtävien tekeminen sujuu kuin tanssi. Saa tarroja ja hymynaamoja kun on niin reippaasti tehnyt hommat. Läksyjä tulee todella vähän, koska tunnilla sai niin paljon aikaan.

Tänään oli hyvä päivä. Matikan läksyt tuli tehtyä hyvinkin nopsaan. Sitten pääsi viikonlopun viettoon.

Mutta eilen ei ollut. Lähinnä oli ollut haaveilupäivä. Tai oikeastaan aamu. Läksyä oli paljon, ja poikaa kiukutti.

Aloin miettimään, mistä se oikein johtuu. Toki ymmärrän, että paljon on kiinni myös siitä, että Eero on nyt vain luonteeltaan haaveilija ja jää monesti pohtimaan omia juttujaan vaikka miten pitkäksi aikaa. Mutta huomasin yhtäläisyyksiä monista hankalista koulupäivistä.

Joko aamulla tai jopa jo yöllä olleet korkeat (yli 14) ovat aiheuttaneet monesti koko aamupäiväksi haaveilut. En ollut tajunnutkaan, miten iso vaikutus myös korkeilla sokereilla voi olla ihan pienellä aikavälillä.

Jälleen siis lisää murehtimista. En todellakaan jaksaisi enää mitata öisin. Vaikka Kalle mittaakin joka toinen yö, ja siten saamme vastuuta jaettua, tuntuu silti kohtuuttomalta, että ollaan nyt viisi vuotta herätty säännöllisesti klo 02. Mutta ei auta, kun sokerit on mitä sattuu aina öisin, ei vaihtoehtoja oikein ole. Nyt sitten vielä tuo kouluasia painaa päälle (äidin mielessä siis). Pakko saada öitä ja aamuja pysymään hyvinä, että lapsi saa rauhassa oppia ja jaksaa keskittyä kouluhommiin ihan siellä koulussa. Joten jatkamme yömittailuja ja koitamme saada tarpeeksi unta sitten joka toinen yö.

Hyvällä ystävälläni on jo aikuinen poika, jolla on myös tyypin 1 diabetes. Kysyin kerran ystävältäni, missä kohtaa alkaa äidin murehtiminen helpottaa. Hän lupasi kertoa, kun sen aika tulee.

Niinpä. Oli perheessä sitten D tai joku muu, tai ei yhtään mitään, niin hermoiltua tulee. Sellaisia me vaan olemme. Äidit ja isät.

Viisi vuotta sitten...

...tähän aikaan.

Olimme osastolla. Ruoka-aika.

Me vanhemmat lähdemme hoitajan kanssa katsomaan, mitä on ruuaksi. Perunamuusia, jauhelihapihviä, salaattia. Leipää ja maitoa. "Jälkkäriksi" Osmosalia. Onneksi poikaa janottaa, ja Osmosalkin maistuu.

Hoitaja sanoo, että hän laskee nyt hiilarit, mutta huomenna te laskette itse. Nyökkäämme tietäväisinä. Mietin hiljaa itsekseni, että mitkä hiton hiilarit?

Eero saa ruuan eteensä. Ruoka maistuu.

Sitten hoitaja sanoo, että äiti vetääkin nyt insuliinit. En halua pistää, joten sovitaan, että isä pistää.

Vedän elämäni ensimmäistä kertaa insuliinia lääkeampullasta, pieneen ruiskuun. Kädet tärisevät ja tuntuu, että ilmakuplia tulee miljoona. Sen jo opin, että niitä ei saa tulla. Koitan uudestaan. Painan insuliinit takaisin ampullaan ja aloitan alusta. Kädet hikoavat.

Saan inskat vedettyä. Kalle ottaa ruiskun vakavan näköisenä. Ainakaan Kallen kädet eivät tärise, ajattelen. Kalle kertoo Eerolle, mitä tulee tapahtumaan, ja laittaa insuliinin hoitajan ohjeen mukaan. Laitto kestää, koska ensin katsellaan, onko neula sopivassa kulmassa, miten ihopoimu kannattaa nostaa esiin, mitä sitten kun olet valmis.

Ja sitten se on ohi. Inska laitettu. 0,50 yksikköä. Ensimmäinen itse laittamamme insuliini (ja jotta tuon määrän laittaminen onnistui, oli inskaa laimennettu, tietenkin). Eero, kolmevuotias, itkee. Pidän sylissä.

Ahdistaa. Lasken mielessäni, miten monta piikkiä joudun työntämään lapseni ihon läpi, ennen kuin hän on edes 10-vuotias. 7 piikkiä päivässä (insuliinia pelkästään), vuodessa 365 päivää.

17 885 kertaa. Ja sitten Eero on kymmenen. En laskenut enempää.

Seuraavalla ruokailulla sama rumba uudestaan. Tiedän jo, mitä hiilarit ovat. En osaa laskea niitä yhtään. Paniikki iskee jo. Viikon päästä pitäisi pärjätä kotona. EMME PÄRJÄÄ!

Mutta tulee seuraava päivä, 11.10. Eero on reippaampi, ei ole enää kuivumaa. Hän haluaa leikkiä, juosta (!) ja on selkeästi pirteämpi kuin ennen.

Sieltä se sitten hiipii takaisin. Toivo.

Me pystymme tähän. Me pärjäämme. Toisiamme tukien.

Murphyn laki ja unohtelujen aatelit

Vaihdoin Eerolta kanyylin eilen aamulla. Iltapäivällä se oli uinnissa irronnut. Juuri sillä kertaa, kun ei otettu varakanyylia mukaan, koska ei ole VUOTEEN irronnut uinnissa ja juuri ollaan vaihdettu uusi. Niinpä tietysti.

Laitoin uudet inskat valmiiksi. Sitten tökkäisin ampullan tyhjäksi vahingossa. Eli n. 100 yksikköä inskaa lavuaarista alas. Yllätys.

Toisella kertaa alettiin laittamaan uusia inskoja. Yhtään inskaa ei ollut huoneenlämmössä valmiina. Kiire kouluun/harrastukseen tai jonnekin. Jääkaapista kylmää inskaa, koitetaan lämmittää käsissä sen verran kun pystytään, ettei ihan kylmää ainetta valuteta lapseen. Juuri näin.

Ihmeteltiin Eeron korkeita sokereita. Huomataan, että ruualla ei tullutkaan laitettua inskaa, vaikka puhe oli. Joskus jopa puhekin on unohtunut. Jep.

Tuloksena ketoaineita ja pahaa oloa kahdeksanvuotiaalle. Ja äidille taas kerran hirveä morkkis.

Mikä siinä oikein on, kun pää ei muista tällaisia asioita. Stressi, univelka, työkiireet, harrastuskiireet (huom. lasten, mä en ehdi harrastaa) ja kaikki arjen sumpliminen tuntuu vievän viimeisetkin harmaat aivosolut.

Yhtään hommaa ei helpota, että isoäitini on huonona. 86-vuotiaalla on ollut hieno elämä takanaan, mutta se ei vähennä surua, joka aiheuttaa lisää unohtelua. Jannenkin kuolemasta on niin vähän aikaa, että en haluaisi menettää ketään. Mutta väistämättä jossain vaiheessa elämää se tulee eteen taas. Ennemmin tai myöhemmin.

Joten. Jaksamista minulle ja sinulle. Tämän päivän tyrnimehut on juotu ja muut pillerit napsittu, tänään olin nuorimmaisen kanssa kipeilemässä kotona, sain itsekin otettua parin tunnin torkut (mikä oli tarpeeseen, kun yöllä unta tuli vain 4h murehtimisen takia). Huomenna opiskelupäivä. Elämän ruuhkavuodet. Ne ovat tässä.

Jaksaa, jaksaa. :)


  

Ikävä

Hassua, miten aaltoina ikävä tulee. Sitä ajattelee olevansa jo "voiton puolella", ja sitten se iskee. Ikävä.

Eilen Kalle oli menossa trubaduurikeikalle. Hän soitti kitaraa ja lauloi makuuhuoneessa. Minä olin tietokoneella. Yhtäkkiä itku alkoi. Kovana.

Kalle lauloi sitä laulua, jonka minä, Mari ja Riikka lauloimme Sallalle ja Jannelle kirkossa ihan vähän aikaa sitten. Silloin kun kaikki tuntui täydelliseltä. Se oli ihan kuin eilen, vaikka siitä on jo useampi vuosi. Jannen kuolemasta tuntuu välillä kuluneen valovuosia, vaikka se oli vasta viime keväänä.

Jouduin pyytämään Kallea lopettamaan laulun. En kestänyt kuunnella. Kalle oli ehkä vähän jopa hämillään, pyysi anteeksi (mitä ei olisi tarvinnut) ja vaihtoi kappaletta. Minäkin olin hämilläni. Miten kovaa ikävä iski. 

Itse olen tällä ja edellisellä viikolla paljon ajatellut Jannea. Muistan pieniä yksityiskohtia, asioita, joita en ole ajatellut vuosiin. Ikävöin Jannen naurua. On jopa ikävä sitä "tä, tä" -juttua, joka sai mut raivon partaalle Jyväskylässä, kun oltiin Lutakossa. Silloin muut olivat melkoisessa juhlakunnossa, minä kuskina (Niiloa odottaen).

Ja huomaan, että kaiken tämän ikävän rinnalle on tullut myös katumus ja kysymykset ilman vastausta. Miksi en soittanut useammin Jannelle, miksi aina Sallalle? Miksi en halannut useammin? Tiesihän Janne, että hän on tärkeä?

Tänään, Sallan syntymäpäivänä, sytytin kynttilän Jannelle. Sytytin sen myös Sallalle, rakkaalle siskolleni, selviytyjälle, kun ei vaihtoehtoja ollut. Sytytin sen myös muille menetyksen kokeneille läheisille. Teitä on valitettavan monta. Jokaisen tuska on ainutlaatuinen, eikä sitä voi verrata mihinkään. Jokaisen tuskasta haluan osan ottaa pois, vaikka hetkeksikin. Tänään ajattelen myös sinua, ystäväni.
 
Sade tuli tulvana yli pysäkin
Sinä olet ihme, suuri sittenkin
Sinulla on ilma ja kyky hengittää
Olkapäällä kyyhkynen
Vaikket sitä nää.

Sinussa on valo, sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää.

Lukemisen riemua

Eerolla on koulussa lukudiplomiprojekti.

Eero oppi lukemaan jo eskarissa, joten lukeminen sujuu hienosti. Nyt ollaan luettu jo neljä "kunnon" kirjaa lukudiplomia varten. Ihanalta tuntuu, kun Eero itse kyselee: "Koska oikein mennään pääkirjastoon kattomaan, mikä valikoima siellä olis?". Äidin yksi rakkaimmista harrastuksista, lukeminen, on siis tarttumassa kovaa vauhtia poikaan. Hyvä niin. :)

Lukemista haettiin tänään sieltä pääkirjastosta. Mukaan tarttui Eerolle Karhukirjeitä kaukomailta (suosittelen myös kaikille vanhemmille, tämä kirjasarja on todella hauska!) ja Risto Räppääjä saa isän. Pikkuveli lainasi Markus Majaluoman Isä, mennään sieneen -kirjan sekä Mauri Kunnaksen Tassulan tarinoita. Itselleni lähti matkaan kaksi hömppäkirjaa ja kaksi opiskelua varten luettavaa kirjaa.

Automatkalla kotiin kirjat "polttelivat" kaikilla näpeissä ja oli ihan vähän vilkaistava kirjaa, huonovointisuuden uhallakin (kärsimme kaikki kolme myös matkapahoinvoinnista). Karhukirje-kirja tuli aloitettua, Tassulan tarinat ja Isä-kirja on jo selattu ees ja taas.

Minä aloitin opiskeluhommista, valkkarin voimalla. Aika monen vuoden jälkeen olisi taas esseetä alettava vääntämään,  ja aika lailla hatusta, ilman mitään "suuntaa antavia linjoja". Jos jotain olen muutaman viikon opiskelusta huomannut, on se se, että tuolla musiikin puolella ei olla niin nökönuukia juuri mistään. "Ai, sua kiinnostaa toi alue, no kirjoittele siitä sitten." Vapauttavaa, mutta myös tällaiselle "kirjoitinviimeisenesseeniylikymmenenvuottasitten" -tyypille melko haasteellistakin. Mutta kyllä tästä(kin) hyvä tulee.

Nyt pieni lepotauko lukemisessa ohi, takaisin kirjan pariin.
Kitaraläksyt tarttis vielä soitella.

Ihanaa viikonloppua sinulle. Nauti lukemisesta. <3

Perjantai-illan projektia :)

Sekalaista sieltä täältä. :)

Kylläpäs on taas hujahtanut aikaa viime kirjoituksesta.
Tuntuu, että viikot vaan vilistää silmien ohi, eikä itse meinaa pysyä perässä.

Eero täytti 8 vuotta. :) Juhlat ovat onnistuneesti takana. Kaverisynttärit vietettiin Hauskiksessa (onneksi!!! Vettä tuli kaatamalla, joten 15 poikaa meillä kotona olisi ollut sama kuin katastrofi), sokerit jatkuvasti 4-7 välillä, vaikka inskaa ei juurikaan laitettu, sen verran lujaa painettiin... Ja mummit+kummit juhliin minä onnistuin tekemään loistavan, gluteenittoman täytekakun (kaksi vieraista oli keliaakikkoja).

Opiskelu on alkanut. Mielettömän haastavaa, mutta kivaa. Olin ihan poikki viime tiistain jälkeen (joka oli ensimmäinen "kunnon" opiskelupäivä). Lähdin aamulla klo 7, palasin kotiin puoli kymmenen maita. Kymmeneltä olin nukkumassa. Sovittiin Kallen kanssa, että en mittaile ti-ke välisenä yönä, että saisin kunnolla levättyä. Tarpeeseen tulee. Keskiviikkona menen kuitenkin kahdeksaan töihin (ja herään siis kuudelta, että ehdin). Loppuviikko menikin aika lailla "horroksessa"... toivottavasti totun nopeasti tähän rytmiin, ettei kaikki päivät töissä ole tuollaisia aina tiistain jälkeen...

Eerolla alkaa huomenna uusi harrastus. Kokkikerho. :) Junior master chef on meillä suosikkiohjelma, ja siitä innostuneena huomenna siis kokkailemaan. Naapurin poika lähtee mukaan, joten kiva mennä senkin puolesta. Mua vähän jännittää, miten sokerit käyttäytyy. Viime keväänä ainakin kokkikerhossa oltiin keskitytty herkkuihin... No, ehkäpä tämänkin taas opimme. Kallelle jää koko kokkikerhon "seurantavastuu", koska tiistaisin mä olen Turussa.

Turusta tuli mieleen, että meillä oli taas neljän siskon illalliset, tällä kertaa Riikka-siskon luona Turussa. Mahtavan upeaa ruokaa (ja kattaukset), hyvää seuraa ja iloista mieltä. On mulla vaan ihanat siskot. <3

Veronpalautuksia odotellessa... :) Koskahan ne oikein tulee? Siis ne päätökset. Kulutettukin ollaan jo osa, mutta lennot vielä ostamatta...

Ihanaa syksyn jatkoa sinulle. <3

Jälleen kerran "tuomiopäivä" takana

Eilen oli diabeteskontrolli.

Kalle oli Eeron kanssa siellä. Ja miten yllättävää, KAIKKI HYVIN! :)
Mitä tulee mun tapaani saada diabetesasioissa hyvätkin uutiset näyttämään ehkä hieman huonoilta, voin vain huokaista helpotuksesta, koska se ei onneksi ole tarttunut Kalleen...

Pitkäaikaissokeri oli kohtuullinen (8,4). Viime kevään "viralliseen" (ja kauhistusmaiseen) arvoon oli tullut laskua reippaasti. Ja sen epävirallisen keväisen mittauksen kanssa sama arvo (muistaakseni).
Muoks. Eipä ollutkaan sama... keväällä saatiin arvo 8,2... joten siihen nähden pientä nousua. Mutta ei paniikkia. ;)

Pituutta oli tullut lisää, samaten painoa. Muutamat pistosjäljet, jotka keväällä tulehtuivat, ovat paranemaan päin.

Diabetesleirille toivomme pääsevämme vielä tänä vuonna tai viimeistään ensi kesänä. Psykologikin sitä suositteli. Joten peukut pystyyn sen asian suhteen.

Lisäksi palaan vielä facebookiin. Nyt siellä oli HYVÄ juttu diabeteksesta. Tässä: 

Tiedät olevasi diabeteslapsen vanhempi kun:

- Käytät Emlaa ennen kuin nypit kulmakarvasi
- Sait viime kuussa nukkua puolet yöstä, sinä yönä kun unohdit laittaa kellon soimaan
- Joku pyytää kynää lainaan ja vastaat ”Novorapid vai Lantus”

- Mittaat verensokerisi, kun pistit itseäsi vahingossa sormeen, olisi synti tuhlata niin iso ja hieno pisara
- Koiran suosikkilelu on tyhjä liuskapurkki
- Kutsut lapsen sokerimittaukselle, koko perhe saapuu paikalle, koska kaikki tietävät sen tarkoittavan ruoka-aikaa
- Kehotat lasta syömään vihannekset vasta lopuksi, koska hän on jo saanut insuliinia
- Joku kysyy TV:ssä mitä kolmea asiaa ilman et voisi elää ja lapsesi huutaa ”Mä tiedän! Mun sokerimittaria, testiliuskoja ja insuliinikyniä/pumppua!”
- Ystäväsi pyytävät sinua tarkistamaan omien lastensa verensokerin säännöllisin väliajoin, varmuuden vuoksi
- Lapsesi kutsutaan lastenjuhliin ja soitat kertoaksesi ”Me tulemme mielellämme”
- Juhlissa lapsesi katsoo kakkua ja ilmoittaa ettei se näytä ylimääräisen pistoksen arvoiselta
- Lapsesi lakanat ovat punapilkulliset öisten sokerimittausten jäljiltä
- Itseluottamuksesi vanhempana on täysin riippuvainen viimeisimmästä HbA1c-arvosta
- Koko perhe lyö vetoa seuraavasta verensokeriarvosta
- Löydät liuskoja ja kanyylejä joka puolelta taloa, autosta, käsilaukusta ja takkien taskuista
- Annat lapsellesi mehua ja voileipää keskellä yötä ja vakuutat reikien hampaissa olevan joka tapauksessa parempi vaihtoehto kuin kouristelu
- Pahimmat painajaisesi ovat retket ja yökyläily
- olet jo unohtanut miltä tuntuu ”nukkua kunnon yöuni”
- Joku kysyy miten lapsesi voivat – ja todella tarkoittaa sitä- ja sinä vain haluat itkeä kun joku oikeasti välittää
- Naurat lukiessasi tätä listaa, koska niin moni kohta on totta omalla kohdallasi

Meidän perheessä paikkaansa pitää aika moni tuosta listasta. Joten hymy nousi huulille useammassakin kohtaa. :)

Harrastuksista, sokereista ja ihanasta avustajasta

Melkoista hässäkkää tuntuu olevan meidän perheessä tällä hetkellä...

Kakkosluokkalaisena Eerolla on enemmän läksyjä, kuin viime vuonna. Harrastuksetkin ovat lisääntyneet (treenikerrat kasvoivat painissa). Kun siihen lisää Niilon harrastukset ja vanhempien "harrastuksetjosaikaaon", niin on melkoinen yhtälö saatu aikaiseksi. Kalenteri täyttyy erilaisista suunnitelmista ja melkeinpä välillä tarvitsisi jonkinnäköistä tutkintoa, jotta saisi perheen logistisen puolen toimimaan. :)

Tänään Eerolla oli painipäivä. Ruualla sokerit 6.2. Ruuaksi makaronilaatikkoa ja maitoa. Ei inskaa. Painin jälkeen sokerit 4.2, pillimehu, eikä inskaa. Puoli tuntia sitten sokerit 9.6.

Voin onnitella itseäni (paitsi oikeastaan Kallea, joka hoiti tän päivän harrastusjutut mun ollessa vanhempainyhdistyksen jutuissa). Hienosti meni tämä kerta. Hyvä Kalle, hyvä me, hyvä meidän joukkue!!

Ja keskiviikkona kun on taas paini, niin ei todellakaan olla kuitenkaan samoissa luvuissa. Kaikki vaikuttaa. Keskiviikkona ei ole samoja ruokia koulussa, mitä tänään. Keskiviikkona on koulussakin liikuntaa. Keskiviikkona on tutustuminen Kirstin taloon (=jännitystä, ehkä??). Keskiviikkona voi olla muuten vaan aktiivisempi/löysempi päivä välkillä. Ja mistä äiti/isä nämä kaikki asiat tietää sinne painiin mennessä?

Niin just. Ei vissiin mistään. Jos kysyn Eerolta, mitäs tänään koulussa, vastaus on "Ei mittää. Läksyks tuli..." Jos kysyn, kenen kanssa leikit ja mitä, niin vastaa kyllä kenen kanssa. Sanoo vielä leikinkin. Joku päivä oli leikitty Beybladeja. Mitähän se sitten tarkoittaa?! Hyppimistä, istuskelua vai mitä? No sitä ei sitten enää selitetty. :) Pojalla on kova kiire läksyjen jälkeen pihalle: "Älä äiti koko ajan kysele... " :)

Meillä on kuitenkin hyvä tilanne. Saamme tietää joka päivä, mitä Eero on syönyt ja myös tarkalleen, miten paljon. Tiedän että ei monessa koulussa ole näin... Eeron ihana avustaja kuitenkin haluaa itse laittaa meille ylös, mitä Eero on syönyt (desilitrat jne. käytössä) ja paljonko hiilareita ruokailusta on laskettu. Sitten voidaan miettiä helpommin, jos sokerit on menneet häränpyllyä, että oliko joku laskettu pieleen. Tai voimme huomata, että ruuat on menneet "normaalisti", mutta silti ollaan oltu korkeilla... ja siitä miettiä, onko tulossa kipeäksi/eikö kanyyli enää toimi jne. tai vaihtoehtoisesti etsiä selitystä koko illan kestäviin mataliin. Lisäksi avustaja merkitsee liikuntatunnit ja ilttiksessä tapahtuneen liikunnan, jotka ovat myös tärkeitä asioita meidän tietää.

Mahtavaa. :)

Eeron avustajan täyttämä vihko on korvaamaton apu meille, kun yritämme täällä kotona osata ennakoida erilaisia tilanteita (kuten nyt tuota painia vaikka). Eeron diabeteslääkäri on kerran jos toisenkin ihmetellyt ääneen sitä apua ja tukea, mitä saamme Kourujärven koulusta. Ihaillen on katsellut vihkoamme, joka kulkee kodin ja koulun väliä. Sanonut toivovansa, että kaikissa kouluissa olisi sama.

Jälleen kerran siis suuri kiitos koululle.

"Teillä on kiva, normaali poika"

Olimme viikko sitten psykologilla Eeron kanssa. Meitä (ja ehkä enemmän vielä minua) on alkanut huolettaa muutamat asiat Eeron elämässä.

Ensinnäkin tämä suuri asia, eli diabetes. Kun se on meille vanhemmillekin monta kertaa kiukuttava, ärsyttävä ja itkettävä asia, niin mitähän se mahtaa olla kohta 8 vuotiaalle pojalle, joka on yli puolet elämästään jo sairastanut tätä tautia?! Eero on muutaman kerran kysellyt, että miksi juuri hän sairastui? Miksei pikkuveli ole sairastunut? Koska hän paranee? Ja sydämeni vuotaa verta, kun taas kerran selitän näitä meidän elämän tosiasioita pienelle pojalleni.

Mistä päästään siihen seuraavaan huoleen. Eeron on joskus kovin vaikeaa kertoa, miltä tuntuu. Tai kertoa, jos joku asia on pielessä. Tai osoittaa meille (huutamalla tms) olevansa vihainen. Eero kätkee asiat päänsä sisään ja murehtii niitä yksinään. Sitten niistä pienistä murheista kasvaa valtavia peikkoja, ja tuntuu välillä, että poika kantaa koko maailman murheita pienillä harteillaan.

Onkohan tuosta puhumattomuudesta johtuvaa se seuraava huoli, nimittäin ne vatsakivut? Koko kesän ovat olleet poissa, mutta äitiä(kin) vähän jännittää, jos tulevat takaisin.

Ja viimeisenä, mutta yhtenä isoimmista asioista, on edelleen Eeron häviämisen pelko. Toivoisin kovasti osaavani antaa Eerolle työkaluja pettymysten käsittelyyn, mutta tunnen olevani niin voimaton sen kokonaisvaltaisen pettymyksen edessä, mitä pienikin tappio Eerossa aiheuttaa.

Näitten omien, isojen huolien, keskelle oli kiva saada psykologin "tuomio": "Teillä on kuulkaa kiva, normaali poika, josta kasvaa varmasti hieno aikuinen." Psykologi oli kuitenkin samaa mieltä kanssamme siitä, että tuo diabetesmurheilu sekä muut "ongelmat" olisi Eeron kanssa hyvä keskustella läpi ja koittaa heidänkin löytää Eerolle työkaluja asioiden sietämiseen ja pahan olon purkamiseen.

Siispä viikon päästä menemme taas. Hyvillä mielin.

Pienin askelin eteenpäin. <3

Hyvää ravintolapäivää!

Raumalla on ravintolapäivänä 5 pop up -ravintolaa.

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni osallistumassa. Tutustuin ystäväni ja poikien kanssa cafe Villervallaan. Tarjolla oli kakkubuffet ja kahvia/teetä/mehua.

Kahvilan pitäjä oli yhtä aurinkoista hymyä koko ajan. Hän jutteli asiakkaiden kanssa, katsoi, että kaikki viihtyivät, kaatoi teetä ja kahvia. Selkeästi kahvilan pitäjä nautti tilanteesta. Talon isäntä ja jälkikasvu toimivat siivouspuolella. Iloisella mielellä hekin näyttivät olevan.

Tarjolla oli:

Prinsessakakkua
Suussa sulavaa suklaakakkua
Amerikan isoäidin omenapiirasta
Tyrni-valkosuklaa juustokakkua
Mustikkatiikerikakkua, jossa häivähdys limeä
Puolukkapiirakkaa kookostoskalla
Sitruuna-marenkitorttua

Kaikkea sai syödä, niin paljon kuin jaksoi, seitsemällä eurolla.

Meidän perheemme kakkuraadin tulokset ovat tässä:

Eeron suosikiksi nousivat prinsessakakku ja mustikkatiikerikakku.
Niilo piti lähes kaikista, suosikkeja olivat KAIKKI paitsi puolukkapiirakka.
Äidin suuhun parhaiten sopivat tyrni-valkosuklaa juustokakku sekä omenapiiras.

Seuraavaa ravintolapäivää odottaen, silloin täytyy käydä parissa paikassa. Nyt kakut täyttivät mahan niin, että vohveliravintola jäi tällä kertaa käymättä. Toki se on auki yhdeksään, joten enpä lupaa vielä mitään.

Ja pieni maininta diabetesasioita. Tykkään siitä, että teemme "normaaleja" asioita. Nyt kakkumaistelu varmastikin vaikuttaa sokereihin, mutta toivon osanneeni arvioida kakkujen hiilarimääriä. Ja jos en nyt osannut, niin seuraavalla kerralla muistan, että liian vähän tuli laitettua. Ilman näitä elämyksiä ja niissä sattuneita virheitä inskoissa tms. emme ikinä opi mitään. Haluan lahjoittaa lapselleni myös makuelämyksiä. ;)

Siivouspäivän välttelyä

Mun kuuluis siivota, mutta huomaan käyttäväni aivoja oikein kovasti sen miettimiseen, et mitä pitää tehdä ennen... :) Ja kun on hetki kulunut kirjoittelusta, ja paljon asioita tapahtunut, niin käytänpä tämänkin oljenkorren vielä hyväkseni, enkä aloita imurin kanssa ihan vielä...

Ensimmäinen työviikko takana. Oli kiva viikko. Oppilaat oli venahtaneet kesän aikana pituutta, mutta ihan saman oloisia he olivat. Ihania. Mä sitten tykkään omasta luokastani. Helpottaa aika paljon työtä... :) Mun luokka on pieni, 16 oppilasta. 16 lasta jotka jokainen ovat aivan kertakaikkisen mahtavia. TYKKÄÄN. :) Kun on jo kolme vuotta takana saman luokan kanssa, niin oli mielettömän helppoa palata takaisin töihin. Kaikki tietävät säännöt ja kaikki tietävät, missä on Jenni-open rajat. :)
Työrauha löytyy, huumoria heitetään ja yhdessä naureskellaan ja ihmetellään maailmaa.

Eeron tokaluokkalaisuus on sujunut kivasti. Reippaasti lähti ekana aamuna taksilla kouluun ja meni iltikseen koulun jälkeen. Ei tarvittu äitiä tai isää saattamaan. "Kyl mä tiiän", tokaisi nuori mies, kun ohjeistin aamulla, miten päivä menee ja milloin tullaan hakemaan. Eeron arkuus vähän hankaloittaa kaverisuhteitten syntymistä, mutta koko ajan hän on rohkeampi ja kavereitakin on tuntunut löytyvän.

Sokerit Eerolla on sitten taas menneet melkoista vuoristorataa. Esimerkiksi aamulla tänään oli ollut yli 20. Sitten iltapäivällä oli alle 3. Ja kaikkea tuolta väliltä. Toivottavasti olisi pian taas niin tuttua ja turvallista koulunkäynti, että sokeritkin alkaisivat taas tasaantua.

Niilo meni tuttuun hoitopaikkaan, tuttujen hoitajien luo. Viskari-ikäisenä kovasti odottaa tehtäviä, mitä saisi tehdä. Vähän on ikävä viime vuoden kavereita (eskareita, jotka nyt ovat koululaisia ja parasta ystävää, joka muutti Tampereelle). Mutta onneksi Niilo on niin sosiaalinen, että uusia kavereita on jo tullut. Ja suloisinta ikinä oli keskiviikkona kun halusi tehdä puuhelmistä rannekorun päiväkodin kivoimmalle tytölle. <3

Ikäviä uutisia ja huippukivoja uutisia on mahtunut tähän viikkoon.

Kummipoikani, murrosiän kynnyksellä, on sairastunut epilepsiaan. Tuntuu niin epäreilulta. Kyllä. Samainen kummipoikani, jonka perheestä isä menehtyi keväällä. Eli siskoni perheeseen lisää murhetta. Välillä tulee ihan kiukku. Eikö mikään riitä?? Lyö vaan vielä lyötyä, vai???

Mutta kivaakin on tulossa, meidän perheelle. Varattiin tänään Espanjasta huvila kahdeksi viikoksi kesäkuun alusta. Suvivirren jälkeen lähdemme "nollaamaan" tilanteen, rakkaan ystäväperheen kanssa.
On siis todellakin jotain, mitä odottaa. :)

Arkea, kiitos!

Huomenna alkaa työt!

Tuntuu oikeastaan ihan mukavalta. Kyllä tässä on jo lomailtukin, joten arki on ihan tervetullut. Lomalla on ollut ihanaa, ollaan tehty paljon kaikenlaista, mutta on kivaa päästä taas arkeen kiinni.

Kävin viime keskiviikkona juttelemassa Eeron opettajan ja avustajan kanssa. Jatkamme yhteistyötä samaan malliin, mitä viime vuonna. Tuntuu kyllä NIIN hyvältä, että Eerosta huolehditaan koulussa. Hyvältä tuntuu myös se, että Eero saa jatkaa tutun opettajan ja tutun avustajan kanssa.

Olen kiitollinen siitä, että täällä ollaan ymmärretty (ylemmällä portaalla myös) se, miten Eero vielä kakkosluokkalaisena tarvitsee apua aikuiselta ja jatkuvaa tarkkailua. Rehtori on ollut myös myötämielinen siihen, että avustaja on Eeron kanssa koko ajan. En voi kuin kiittää. Iso murhe on otettu jälleen pois sydämeltä.

Tuntuu hyvältä ja luottavaiselta laittaa Eero taas tiistaina koulutielle. Saimme vielä taksikyydin täksi vuodeksi, diabeteksen takia. Koulumatkaa olisi pikkuisen vajaa 3km, mutta emme uskalla (eikä lääkärinkään mielestä olisi hyvä) laittaa Eeroa kävelemään sitä matkaa vielä. Koskaan ei voisi tietää, mitä tapahtuisi matkan aikana. Vaikka sokerit olisivat hyvät kotoa (tai koulusta) lähdettäessä, niin matkalla voisi tilanne muuttua radikaalisti. Nyt meillä on vielä ainakin vuosi aikaa harjoitella ja Eerolla aikaa oppia paremmin tunnistamaan olostaan matalia sokereita.

Kouluun on taas kiva mennä, äidin ja pojankin mielestä.

Tokaluokkalainen ja omalla rahalla ostettu uusi bayblade. :)

Korkeat sokerit (ja kipeä poski) valvottaa

Viikko lomaa jäljellä. Hui kauhistus, miten nopeasti aika menee. Loma vasta alkoi, ja nyt jo se loppuu. Meillä (opettaja-vanhempina) on ihana tilanne, koska voimme lomailla koko kesän lasten kanssa, ei tarvitse miettiä, missä lapset ovat kun me olemme töissä. Eeron diabeteksen hoidon kannaltakin tämä on paljon helpompaa. Olisi todella raskasta kuormittaa isovanhempia koko kesän, joten kivaa kun ollaan saatu olla lomalla.

Taas kerran valvon ja odottelen, josko sokerit olisivat lähteneet laskuun... Vaihdoin kanyylin ja insuliinit. Hetki sitten oli vielä 26 sokerit. Tähän päälle oma särky kahden poistetun viisaudenhampaan jäljiltä ja avot, alkaa ottaa päähän. ;)

Mutta tämän hetken ärsytyksestä ja kivusta huolimatta suurin osa lomasta on ollut huippukivaa. Viime viikolla oltiin Helsingissä. Siellä oli hauskaa. Sääennustuksista poiketen saimme nauttia aurinkoisista päivistä. Olimme katsomassa siskoni Marjan uutta, kaunista asuntoa. Tutustuttiin Kansallismuseoon (Vintti on ehdottomasti käymisen arvoinen!), Korkeasaareen, Senaatintoriin (ja Tuomiokirkkoon) ja Luonnontieteelliseen museoon. Käytiin hyvässä ravintolassa syömässä (Trattoria Rivoletto). Leikittiin leikkipuistossa. Oltiin hotellissa yö. Kuljettiin ratikalla ja junalla (Turusta Helsinkiin ja takaisin). Helsingissä oli lapsista mahtavaa. Eero kysyi hotellilla multa: "Arvaa mikä on kivointa hotellissa?" Kysyin, että mikä. "No aamupala, kun saa juoda mehua ja ottaa just sitä mitä haluaa, ettekä te sano ettei saa".

Hiukan otti sydämestä, kunnes ajattelin, että tuo sama ajatus on varmaan jokaisella lapsella. Hotellin aamupalalla SAA herkutella, toisin kuin kotona. Tuskin kukaan äiti lapsilleen lettuja joka aamupalalle paistaa... :) Monesti itse miettii näitä diabetesasioita ehkä liikaakin. Tuokin Eeron kommentti oli varmaan ihan normaalia, eikä hän sitä ajatellut siltä kantilta, että kiellämme, koska hänellä on diabtetes. Itse ajattelin sen heti niin.

Nautimme herkullisen hotelliaamiaisen. Eeron aamupalaan kuului muroja, karjalanpiirakkaa, kolme lasia täysmehua, lettuja ja kaksi pikkupullaa. Hiilarit laskettiin ja inskat laitettiin. Saa sitä välillä nauttia sydämensä kyllyydestä. :)

Koko perhe Senaatintorin rappusilla.

Isä ja pojat

Vitsaillaan diabeteksella?

Facessa oli "vitsi":
Matematiikan ongelma: Johnilla on 32 karkkipatukkaa. Hän syö niistä 28. Mitä Johnilla nyt on?
Vastauksena oli "Diabetes, Johnilla on diabetes".

Juu, ymmärsin, että se on vitsi. Naurattiko? Ei. Joten tässä purkaus.

Silloin kun Eero sairastui, hän oli 3v ja 1kk. Aika tarkkaan. Meillä ei ollut karkkipäivää ollenkaan, Eero oli saanut maistaa makeaa (jälkkäriä/kakkua tms) pari kertaa, synttäreillä ja jouluna (ennen sairastumista siis). Limsaa ei ollut koskaan juonut ja karkkia todella vähän syönyt.

Meille teroitettiin jo heti alussa, että me emme olisi voineet tehdä mitään toisin. Näin tapahtui, eikä siihen vaikuta yhtään mikään ruokavalio tai muu elämämme juttu. Ja nyt muistuttaisin, että Eerolla on YKKÖStyypin diabetes. Se on täysin eri sairaus kuin KAKKOStyypin diabetes. Sitten on olemassa vielä muitakin "tyyppejä", joita ei ole vielä virallistettu, ainakaan tietääkseni (esim. nk. "kolmostyypin diabetes", joka on sekoitus ykkös- ja kakkostyyppiä).

No, ykköstyypin diabeteksessa jostakin syystä, vielä tuntemattomasta, haima lakkaa toimimasta insuliinituotannon osalta. Ikuisesti ja aamen. Siihen ei auta ruokavaliot eikä muutkaan vippaskonstit. Haima ei toimi kunnolla, eikä tuota insuliinia. YHTÄÄN. Joten se on annettava pistoksella/pumpun kautta. Ja jotta voimme insuliinia antaa, täytyy Eeron syödä hiilihydraattia. Ilman hiilareita sokerit saattaa pysyä ihan hyvinä (ei tarvita inskaa), mutta silloin tulee ongelmia eteen. Solut TARVITSEVAT insuliinia saadakseen "ravintoa". Ja jos emme sitä insuliinia pistä, ei sitä Eerossa vain ole (koska se haima ei toimi). Ja siksi siis tarvitsemme hiilihydraatteja. Toki valitsemme aina mahdollisimman hyviä hiilareita. Täysjyvää jne. koska se on terveellisempää. Mutta ilman hiilareita emme voi (tai Eero ei voi) olla.

Siltikin, vaikka elämme hyvinvointiyhteiskunnassa ja elämme "tiedon valtatiellä", on ihmisten käsitys diabeteksesta välillä huvittavan huono. Kaupassa, Eeron sairastumisen jälkeen, mulle sanottiin: "Miten sä noin pienelle olet jo niin paljon karkkia pystynyt syöttämään, että nyt on diabetes".

Myötätuntokin sai välillä itseä harmittavia piirteitä, kun ihmiset eivät tiedä mistä puhuvat. Puhelimessa MONI sanoi: "Mut eiks se oo hyvä, et on toi lapsuusiän diabetes, että paranee sit ennen ku on aikuinen". Ja kuulinpa tällaistakin: "Voi, tiedän miltä susta tuntuu, meilläkin oli rotavirus." Nämä ihmiset sentään yrittivät lohduttaa, olivat vaan tietämättömiä. Ensimmäinen esimerkki oli vain syyllistävä. 

Ja toisaalta. Muutamaa kuukautta aiemmin ystäväni veljenpoika sairastui ykköstyypin diabetekseen. Itse sanoin myös silloin, että "no, sehän on ihan helposti hoidettavissa oleva sairaus". Taisi pilkka osua omaan nilkkaan... Monesti olen miettinyt noita sanojani. Olin silloin itse yhtä tietämätön kuin kuka tahansa muu. Ja kyseessä on kuitenkin suomalaisten "kansallissairaus".

Toivon, että ihmiset ymmärtäisivät muutaman asian.

Tämä on sairaus, joka on vakava, vaikkakin hoidettavissa. Älä siis väheksy sitä murhetta, minkä tämä sairaus tuottaa.

Me emme ole ansainneet tätä taakkaa, Eerosta puhumattakaan. Ei ole hyvä ja oikein, että se on juuri meillä, koska me huolehdimme hoidosta. Ei ole hyvä että se on kenelläkään.

Me emme ole tehneet mitään, että aiheutimme Eerolle tämän.

Jos voisin, ottaisin sairauden itselleni.

Ota selvää asioista, ennenkuin vitsailet. Tämä sairaus ei ole vitsi.

Puolikasta maratonia ja mökkeilyä.

Vihdoin oli KUUMA. Rakastan lämpöä, aurinkoa ja hellettä. Onneksi nyt sai siitäkin nauttia.
Osallistuin siskoni järjestämään "viralliseen puolikasmaratooniin" lauantaina melkoisessa hellesäässä. Yhdeksältä aamulla startattiin, alkuzumban jälkeen, 21,1 kilometrin matkalle, määränpäänä mökki Lyökissä. Tyyli oli vapaa. Juoksijat menivät menojaan, minä tulin kävelijä/hölkkääjä -porukassa. Ja niin vain maaliin päästiin. :)

Koko päivä mökillä. Lapset uivat ja saunoivat.
Eerolla oli pumppu hätäisesti aina välillä kiinni, ruokailujen ajan, mutta kova kiire oli takaisin uimaan, pumppu pois äkkiä! Liikuttua tuli taas Eeronkin sen verran, että sokerit olivat aika alhaalla koko ajan. Yöllä laitettiin taas prosentuaalista alennusta inskansyöttöön, että pysyttiin hyvissä arvoissa.

Sunnuntaina oli ukkosmyräkän sijaan toinen hellepäivä! Ihanaa! Ja taas uitiin ja saunottiin. Minäkin! :)

Pari viikkoa lomaa, sitten alkaa arki. Eero kakkosluokalle, Niilo viskarehin, minä opiskelemaan töiden ohessa. Kallella ei ole mitään uutta tiedossa ensi vuodelle. :) Ainakaan vielä.

Nautitaan viimeisistä lomaviikoista, kyllä on ihan kiva mennä töihinkin. :)

Todistetusti olen ollut uimassa tänäkin kesänä! ;)

Särkänniemeen, Särkänniemeen!

Olimme rakkaiden ystävien luona kylässä (kiitos Sanna ja Mikko!) ja lähdimme perjantaina koko konkkaronkka hurvittelemaan Särkänniemeen. Äidit hurvittelivat ehkä vähän vähemmän... ;)
Angry Birds landissa oli hauskaa. Kävimme Majakassa, Pikku Hinaajassa (minäkin Niilon kanssa kolme kertaa!), Vauhtimadossa, Tukkijoessa (kun päivän ainoa sade- ja ukkoskuuro meni ohi), Koskiseikkailussa. Kantti X Kantissa, törmäilyautoissa ja katselemassa delfiinejä ja eläimiä (haisevia sellaisia. Niilon hajuherkkä nenä oli koetuksella). Tai näissä siis minä kävin. Pojat ja Kalle vielä muissakin laitteissa.

Otimme eväät mukaan. Suosittelen. Jonot olivat kaikkiin ruokapaikkoihin hurjat (ja hinnat vielä hurjemmat). Me haimme eväät autosta ja menimme kalliolle niitä syömään. Sitä ennen olimme käyneet katsomassa Hyvää yötä Herra Hakkarainen -näytöstä, hauska oli sekin.

Pojat jaksoivat kahdeksan tuntia. Kun klo 20.00 lähdimme, jäi vielä muutama laite nakottamaan.
Ystävien luona saimme iltapalaksi IHANAA paellaa. 

Eeron sokerit olivat alhaalla koko yön. Inskasyöttö -30% 10 tuntia. Aamulla vielä -20% 4 tuntia. Sitten alkoi helpottamaan. Mutta ei mikään yllätys ollut tuo sokereiden alhaisuus. Painettiin kyllä menemään koko kahdeksan tuntia aika täysillä.

Niilo kysyi illalla melkein jo unessa; "Koska oikein mennään taas Särkänniemeen?"

Huisin hauska päivä. Huisin ihanat ystävät. Kesälomaretket on ihania.

Kirpputorilla

Tänään pojat olivat myymässä vanhoja lelujaan kirpputorilla. Leluja on blokattu nyt pisin viikkoa, mietitty, leikitäänkö tällä enää vai ei. Toinen saattoi olla sitä mieltä, että myyntiin vaan, toinen sitä mieltä, että "ei sitä, se on mun rakkain lelu", vaikka kyseinen lelu kaivettiin valtavan pölytukon keskeltä... :)

Mutta iso Ikean kassillinen tavaraa lähti myyntiin. Kaksi reipasta poikaa myyjiksi, äiti ja isä taustajoukoiksi.

Kello kaksitoista alkoi kirppis. 15 yli 12 Eero sanoi innoissaan: "Täähän sujuu kuin tanssi!"
Puoli yhdeltä oli 2/3 tavaroista myyty. Kahteen asti jaksoimme olla myymässä. Pojat olivat enemmän kuin tyytyväisiä saaliiseen. Pöytävuokra oli vain 5 €, jätskit maksoivat 2€ ja samaiselta kirppikseltä löydettiin hienot Lego Hero Factory "pahikset", 5€. Ja silti jäi mukavasti taskun pohjalle rahaa. Nuoremmalla vaan aika paljon polttelee ne rahat siellä taskussa... ;)

On kivaa, kun pojat ovat itse innostuneita kirppismyynnistä. Nytkin Eero itse sitä ehdotti. Ja olemme sopineet, että kirppisrahoilla saa ostaa itselleen jotain. Tai vaihtoehtoisesti säästää rahat, mutta kirppisrahat jaetaan poikien kesken, jos kerran omia tavaroitaan myyvät.

Oppivat samalla matematiikkaa (vaikka Eero meinas, et äiti laskee, koska hän on kesälomalla), rahan arvoa ja myös pitämään huolta omista leluistaan, sillä rikkinäisiä leluja en suostunut ottamaan myyntiin.

Suosittelen. :) Raumalla kirppissunnuntai aina klo 12-17 torilla (kesällä). Pöytävarausta et tarvitse.

Kirppispöytämme 15.7.

Vähemmän ihanat insuliinit

Eerolla oli hetki sitten matalat sokerit riesana.
Nyt on viikon ollut vuorostaan todella korkeita arvoja pisin päivää ja yötä, eikä mitään järkevää olla keksitty.

Ollaan vaihdettu kanyylia, inskaa ja pistopaikkaa parhaimmillaan kerran vuorokaudessa. Ollaan etsitty ilmakuplia letkusta ja säiliöstä ja laitettu inskaa viemäristä alas ihan kiitettävä määrä samalla (ja tästäkin ne apteekin tädit huomauttaa, kun käytetään enemmän insuliinia, kuin mitä reseptissä on "varaa". Ymmärrän, että työtään ne vain tekevät, ja että ovat Kelalle "vastuullisia" niistä inskamääristä mitä meille myyvät, mutta tulee ihan sellainen olo, että mun pitäis jotekin selittää aina, että mihin meillä inskaa menee niin paljon ylimääräistä, että en mä sitä missään myy... No, elokuussa pyydetään taas isompaa inskamäärää reseptiin).

Nyt sitten eilen Kalle oli ottanut jääkaapista uuden inskan, ja käyttänyt sitä. Avot. Homma taas kohdillaan.

Eli inska oli huonoa???? Muuta ei keksitä. Inskassa oli joko mennyt viimeinen käyttöpäivä (ja meille myyty apteekissa tosi pian vanhaksi menevää inskaa), inska ollut liian kauan huoneenlämmössä tai sitten se oli vaan jotenkin viallista.

Kaksi ensimmäistä on mun mielestä aika mahdottomia. Käytetään niin paljon inskaa, että sitä kyllä kuluu päivämäärien sallimissa aikatauluissa. Huoneenlämmössä inskan pitäisi kestää 3kk. Joten se kyllä ehtii mennä käyttöön kaikki... Yksi ampulla kestää meillä parisen viikkoa. Päivämäärää en voi ampullista enää tarkistaa, Kalle oli (tai minä) heittänyt sen roskikseen jo muutama päivä sitten (kun veti siitä viimeiset inskat säiliöön).

Ei ole eka kerta meidän taloudessa, että järkevimmältä selitykseltä kuulostaa se, että inska olisi jotenkin ollut "liian laimeaa". Olen lääkefirmaan ollut ennenkin yhteydessä tästä asiasta. Sieltä ollaan pyydetty viemään inska apteekkiin tutkittavaksi. No mistäs viet, kun se kerran on loppu? Ensi kerralla täytyy muistaa tämä(kin) asia ja viedä inska tutkittavaksi ennen kuin viimeiset tipat käytetty...

No, se viikko meni sitten harakoille. Nyt taas koitetaan opetella siihen, että laitetaan normisti inskaa, eikä "vähän enemmän, kun ollaan oltu koko ajan korkeilla"... nimittäin yhdeksältä tuli poika huoneestaan (oli jo sängyssä) ja mietti, että taitaa olla sokerit alhaalla. Ja olihan ne. 3,3.  Siripiriä, leipää ja maitoa, sitten takaisin sänkyyn.

Taidan mennä mittailemaan. Hyvää yötä.

Maaliskuun 19.

Salla kirjoitti tänään omaan blogiinsa, mitä tapahtui 19.3. aamulla. Se on luettavissa täällä:

Ei kannata jatkaa elvytystä, julistetaan kuolleeksi 5:55

Luin, itkin ja itken vieläkin. Kävin läpi omaa päivääni 19.3. Se alkoi aivan tavallisena päivänä. Heräsin, kun puhelimen herätys pirahti 5.55. Siihen aikaan en enää herää. En koskaan.

Hassua, miten kaikki jää niin tarkasti mieleen, vaikka kaikki on yhtä suurta sotkua.

Äiti soitti mulle 6.50. Kysyi, olenko jo työmatkalla. Kun sanoin, että en vielä, alkoi keskustelu:

Äiti: Mulla on suru-uutisia

Minä: Ni?

Äiti: ”Janne on kuollut”

Minä: ”Kuka Janne?”

Äiti: ”Sallan Janne”

Minä: ”Älä viitti.”

Ja vasta sitten se iski. En voinut mitenkään uskoa että se olisi totta. Kyyneleet tulivat, huusin Kallea, enkä siltikään uskonut. Kuulostin varmaan puhelimessa äidin mielestä ihan tunteettomalta, mutta kun en vain uskonut. Se ei voinut pitää paikkaansa. Ei millään. Kun tajusin edes jotain, puhelu jatkui:

Äiti: ”Kyllä, ihan kamalaa, mutta totta”

Minä: ”MITÄ TAPAHTUI?????? EI OLE TOTTA!!!”

Äiti: ”En tiedä mitä tapahtui. Sydänkohtaus ilmeisesti. Salla ei pystynyt puhumaan. Lähden Sallan luokse.”

Minä: ”Kuka tulee sun kanssa?”

Äiti: ”Mari on luvannut tulla”

Minä: ”Tulenko minä? Voin tulla.”

Äiti: ”Ei, me mennään Marin kanssa, sua tarvitaan kotona.”

Sitten puhelu lopetettiin. Kalle ihmettelee, mitä on tapahtunut ja ymmärtääkin, että jotain kauheaa. Itkuisena soitan ensin työkaverille, etten tulekaan samalla kyydillä. Sitten rehtorille, etten tule töihin. 

Sitten Sallalle, joka ihme kyllä vastasi, ja sitten vain huudettiin ja itkettiin hetki. Sitten lopetettiin, ei ollut sanoja. Muuta en voinut luvata, kuin että olen joka hetki täällä, valmiina ottamaan syliin.

Ja sitten se oli tapahtunut. Minä olin muuttunut, murtunut. Enkä voinut ymmärtää, miten Salla tästä selviää. Sitä selvittelen itselleni edelleen. Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan, kyynel kerrallaan.

(Mielikin) Matalalla

Meillä ovat aamut olleet viime aikoina vaikeita.
Usein diabeetikoilla on ns. aamunkoittoilmiö, eli inska ei jaksa pitää sokereita normaalitasolla koko yötä, vaan sokerit alkavat nousta aamua kohden.

No, tuossa katselin päiväkirjamerkintöjä muutaman päivän takaa. Aamuarvoina on meillä ollut
3,7
3,2
2,6
3,1
Eli ollaan oltu liian matalalla (alle neljän arvoja ei saisi olla).
Mitään muutosta ei ole tehty viime yönä insuliineihin, mutta silti aamulla tulos 8,6.

Tämä kertoo taudin epäloogisuudesta. Kaikkina näinä viitenä yönä ollaan oltu kahden aikaan suurinpiirtein samoissa luvuissa, siinä 13 hujakoilla. Emme laita inskaa yöllä (jos luku on tuossa 13 kohdilla), ettei tipahda liian alas. Miksi siis neljänä yönä peräkkäin ollaan oltu noin matalilla (ja kerran tosi matalilla), mutta viime yönä pärjättiin tosi hyvin?!

Voi, kun jostain saisin sen taikasauvan, joka avaisi minulle tämän sairauden. Voi, kunpa ymmärtäisin joka ainoan epäloogisuuden. Miten helppoa elämä olisi. Aina voisin sanoa, että TUOSTAHAN tämä johtuu.

Arpapeliltä tämä suurimmaksi osaksi tuntuu, tämä diabeetikon elämä. Arpapeliähän elämä muutekin on, mutta jotenkin tässä vedetään aika isoilla panoksilla. Ihan kuin pelattaisiin venäläistä rulettia lapsen hyvinvoinnin kustannuksella, eikä kukaan voi tietää, missä kohtaa se luoti on. Kun pamahtaa, niin pamahtaa.

Kaiken tämän keskellä on vain pakko hyväksyä se tosiasia, että tämä penteleen tauti on epälooginen. Kaikki muuttuu hetkessä, ja hyvin usein ilman mitään selitystä. Et keksi syytä, vaikka pääsi kipeäksi miettisit. Joskus (=kun menee hienosti) tämä on helpompi hyväksyä. Useimmiten ei. Se vaan kalvaa, kun ei tiedä MIKSI. Miksi lapseni sairastui? Miksi miedän perheen verikokeet menivät hukkaan (emmekä siis edelleenkään tiedä, onko Niilo myös potentiaalinen sairastuja)? Miksi eilen meni hyvin, tänään huonosti (tai päinvastoin)? Miksi, miksi, miksi... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Pää täynnä kysymyksiä. Eikä kukaan voi kertoa vastauksia.

Gdanskista terveisiä

Olin minilomalla. Ihanalla sellaisella.

Sain nauraa, syödä hyvin, juoda vielä paremmin, käydä vähän shoppailemassa, tutustua paikkaan kävellen, bussilla ja junalla. Ja kaiken tämän sain tehdä kertakaikkisen upeassa seurassa. Seitsemän akkaa valtasi Gdanskin neljäksi päiväksi. Oli huippureissu. Suosittelen kaupunkia lämpimästi. Ja perheelliselle Sopot on ehdottoman hyvä vaihtoehto etelänreissulle. Mahtava ranta ja ihana etelän tunnelma.

Nyt kotona kuitenkin mietin tätä reissua. Mietin sitä, miten monella muulla on hankalaa, ellei jopa ihan mahdotonta päästä jonnekin rentoutumaan. Rahasta se on monella kiinni, mutta nyt en tarkoita rahaa. Joillekin, vaikka rahaa olisikin, on lähestulkoon mahdoton ajatus se, että lähtisi jonnekin. Se tarkoittaisi perheen jättämistä "hoitoon", joko sen toisen puoliskon tai sitten jonkin muun ihmisen.  Joillakin reissu peruuntuisi lapsen sairauden takia, kun ei ole "osaavia" hoitajia tarjolla. Joillakin, koska sitä toista aikuista ei vain siellä kotona ole. Ja joku saattaa itse olla niin huonossa kunnossa, että ei vain pysty lähtemään, vaikka se tekisi hyvää.

Tämän kevään aikana olen saanut kokea läheltä ja kipeimmän kautta, kuinka ihan tavallisesta, onnellisesta perheenäidistä on tullut yksinhuoltaja. Vasten tahtoaan ja julmimmalla mahdollisella tavalla. Olen onnellinen, että saimme järjestettyä niin, että Sallakin pääsi matkaan (kiitos ihanalle äidillemme!).

Ei ole enää niin helppoa vaan lähteä reissuun, kun se toinen aikuinen kotoa onkin kertakaikkiaan ja lopullisesti poissa. Kaikki täytyy miettiä eri tavoin. Kaupassa käynnitkin on tehtävä AINA niitten lasten kanssa. Omat hermot ei kestäisi. Vaikka helppohan se nyt on sanoa. Kaipa ne kestäisivät, jos olisi pakko. Sallalla ei ole vaihtoehtoja. Onneksi Salla itsekin tietää, että meiltä kotoa ja monesta muusta paikasta löytyy niitä auttavia käsiä. Vaikka vain sen kauppareissun ajaksi.

No, Salla onneksi pääsi tähän reissuun mukaan. Nauroi, söi, joi, shoppaili ja kierteli muiden mukana. Ja sai oman pienen hengähdystaukonsa. Sillä jaksaa taas pitkälle, näin toivon.

Ja minä saan muuten huomenna ihania poikia hoitoon. ;)

Tarvolafestarit

Onnistuneet festit ovat takana. :)

Asumme loistavassa paikassa Rauman kupeessa, Tarvolassa. Naapurustossamme on saman ikäisiä, samassa elämäntilanteessa olevia ja saman henkisiä ihmisiä. Joten tottahan me pidämme Tarvolafestarit, kerran vuoteen. Tai tänä vuonna kaksi kertaa. Elo-syyskuussa on Tarvolafestarit 2012 vol 2. Koska nyt eivät kaikki päässeet mukaan.

Grillattiin, pelailtiin (jalkapalloa, frisbeegolfia, lakanapalloa ja Tarvolaolympicsit), naurettiin ja laulettiin. Lasten kanssa touhuttiin niin pitkälle kuin jaksoivat (meidänkin natiaiset menivät nukkumaan vasta lähempänä kahtatoista) ja sitten vielä aikuisporukassa hetkisen pidempään.

Aivan mahtavaa. :)

Eero painoi menemään viidestä alkaen täysillä. Trampoliinia, pyöräilyä, hippaa, kiipeilyä ja niin edelleen. Ja sokerit sen mukaisia. Ruualla inskaa 0,5 yksikköä normaalin 1,5 yksikön sijaan, karkeille ja sipseille 0,5 yksikköä normaalin 2,5 sijaan. Silti oltiin matalilla jatkuvasti. Yölläkin piti kahteen otteeseen vielä syöttää ja inskat olivat pumpussa -50% syötöllä.

Mutta hauskaa oli. Ihanaa kun lapset ja aikuiset nauttivat ja tehdään yhdessä! Mahtava fiilis, kiitos Tarvola ja festiporukka!!! :)

JEE!

Toukokuinen pääsykoe meni onnistuneesti, sillä meikäläinen aloittaa syyskuussa opinnot Turun yliopistossa. Parin vuoden päästä olen musiikin aineenopettaja. MAHTAVAA!

Tulevaisuudessa siis teen töitä 80%:sti ja opiskelen maanantai-iltapäivät ja tiistait koko päivän. Oon niin täpinöissäni.

Vähän kuitenkin jännittää oma jaksaminen. Jos Eeron kanssa heräillään samaan malliin öisin, niin jaksanko?! Onneksi olemme ajatelleet niin, että yövyn Turussa aina ma-ti välisen yön, niin silloin ainakin saan nukkua. :)

Joten kaikki Turun seudun ystäväni, voitte olla varmoja, että yökyläilypyyntöjä tulee... :)

Tänään nautin tästä olosta. Vien ehkä perheen ulos syömään. Avaan illalla kuoharin. Hyvä minä!!!! :)

Aurinko armas, kippuravarvas...

Kesä!

Tykkään. Kovasti. Rakastan aurinkoa, mun mielestä koskaan ei ole liian kuuma. Ainakaan Suomessa. Muutama vuosi sitten Espanjassa, kun kosteusprosentti oli varmaan hyvin lähellä sataa ja lämpöä varjossa +37°, niin silloin oli kyllä aika tukalaa. Mutta ihanaa. :)

Jos oltaisiin rikkaita, niin varmaankin matkusteltaisiin koko ajan. Siis mä ainakin haluaisin. Nyt kuitenkin täytyy nauttia näistä hetkistä, kun aurinko hieman edes pilkottaa ja on sen verran lämmin, että sortsit tarkenee vetää jalkaan. Lomareissu on varmasti tulevaisuudessa taas mahdollinen, mutta hiukan kyllä säästöjä syö tuo koko kodin remontointi... joka siis tehtiin viime kesänä.

Eerolle lämmin ilma tuo mukanaan yhden ongelman. Insuliini ei saisi lämmetä, koska menettää tehonsa. Rannalla siis on hyvä olla mukana kylmälaukku, mihin inskapumpun laittaa siksi aikaa, kun Eero polskii vedessä.

Monet d-perheet ovat sanoneet, että aurinko, tai oikeastaan helle, joko nostaa tai laskee sokereita. Meillä tähän mennessä sokerit ovat kuumalla ilmalla olleet tosi matalilla, johtuen varmaan siitä, että poika ui helteellä mielellään 24/7. :)

Eilen ja tänään on ollut aurinkoista ja lämmintä, mutta ei todellakaan mikään uinti-ilma. Ja hups vaan, sokerit ovat olleet tosi korkealla. Vaihdettiin kanyyli ja inskat, mutta silti ollaan saatu laittaa tosi paljon insuliinia, että sokerit pysyy kohtuuden rajoissa.

Mutta nautimme silti auringosta, lämmöstä, jätskistä, leppoisista aamuista, tuoreista mansikoista (kun raaskis ostaa...), juhannuksesta ja kaikesta siitä ihanasta, mitä kesä Suomessa tarjoaa.

Kesäfiilistä PMMP:n tahtiin. :)

Jonakin päivänä kaduttaa

Moni on varmasti kuullut Elisasta. Tytöstä, joka teki päätöksen lopettaa oma elämänsä, kiusaamisen takia.

"Jonakin päivänä kaduttaa" -kirja on ilmestynyt. Sain sen hetki sitten luettua. Kyyneliltä en välttynyt. Suosittelen kirjaa kaikille. Ei mitään helppoa luettavaa, vaan ahdistavaa, surullista ja vaikeaa.

Kunpa me opettajat näkisimme aina, kunpa oppilaat kertoisivat aina. Kunpa vanhemmat ymmärtäisivät aina. Itse koitan oman osuuteni tehdä. Myös vapaa-aikana. Toivon, että sinäkin teet. Haluan olla osa sitä verkkoa, jota punotaan, ettei yksikään enkeli enää putoaisi.

Muokattu 19.8.:

Otin pois nuo linkkisivut, koska noista mikään ei toimi. Olemme saaneet seurata mediassa kirjan kirjoittajan edesottamuksia. Toivoisin, ettei se tärkein unohtuisi. Ketään ei saa kiusata. Kukaan ei ansaitse sitä.

Edelleen suosittelen lukemaan kirjan.

Harrastuksia

Eero ja Niilo ovat olleet tämän viikon jalkapallokoulussa. Ihana juttu. Molemmat pojat ovat tykänneet oikein paljon. Eerolle tämä on ollut myös kasvua, koska häviäminen on hänelle niin vaikeaa. Mutta niin vain osallistui eilen "turnauspäivänä" peleihin, vaikka olisi ollut vaihtoehtona myös se, että ei pelaa ollenkaan. Hyvä Eero! Niilo oli yhden päivän kuumeessa, se oli harmitus, mutta muuten Niilokin on ollut innoissaan mukana (ja kokenut ensimmäistä kertaa, miltä tuntuu kun lihakset on kipeät... ).

Eero harrastaa liikuntaa. Se ei ole itsestäänselvyys diabeetikkolapsella. Sokerit saattaa heitellä miten sattuu, jännityksessä ylös ja liikunnassa alas. Saman tunninkin aikana. Nyt jalkapallokoulussa sokerit ovat olleet vähän ylhäällä, jännityksen takia varmaan, mutta kotona ollaankin koko ilta oltu usein matalilla...

Sokeritkin vielä saadaan hoidettua, mutta harrastamisessa diabeteslapsella on myös aina se ongelma, että SAAKO hän osallistua. Emme voi velvoittaa ketään (uimaopea, jalisopea tai ketään muutakaan) hoitamaan Eeron diabetesta. Emmekä voi vaatia Eeron tarkkailemista sen enempää kuin muidenkaan lasten.

Tässäkin asiassa olemme olleet enemmän kuin tyytyväisiä Rauman harrastustoimintaa järjestäviin tahoihin. Eero käy Rauman uimaseurassa, treenit kaksi kertaa viikossa. Koskaan ei diabetes ole tuottanut ongelmia ohjaajille (äiti/isä kyllä oleilee hallilla varmuuden vuoksi, mutta se ei haittaa). Kerran viikossa on paini. Sielläkään ei tuottanut mitään ongelmaa Eeron mukaan tulo, vaikka onkin diabetes. Toki siellä olemme vanhemmat olleet mukana, koska sieltä ei voi soitella (pommisuojassa ei puhelimet toimi). Eero on osallistunut Metsämörritoimintaan. Siellä me vanhemmat emme edes olleet mukana. Eero jäi ohjaajien kanssa ohjelappu repussa ja kaikki meni loistavasti. Ja nyt jalkapallokoulussa homma toimii samalla tavalla. Ohjaaja soittaa, kun Eero on mitannut sokerinsa, ja keskustelemme, mitä laitetaan insuliinia.

Olen niin iloinen siitä, että Eero saa harrastaa kuten muutkin lapset. Koskaan ei ole tapahtunut niin, että ohjaaja olisi diabeteksen takia kieltänyt Eeroa osallistumasta. Päinvastoin. Ohjaajat ovat aina olleet myötämielisiä tarkkailemaan Eeroa enemmän, soittelemaan meille vanhemmille ja myöskin oppimaan diabeteksen hoidosta.

Joten. Kiitos Rauman Uimaseura, Rauman Voimailijat, Rauman Ladun Metsämörritoiminta ja FC Rauma. Äidin sydän pakahtuu onnesta, kun lapsi saa olla lapsi, diabeteksesta huolimatta.

Lomaa ja kiitosta

Nyt se alkoi. Kauan odotettu, mutta silti nopeasti eteen tullut kesäloma.
Tykkään kovasti omasta työstäni, eikä tämä pitkä loma ole ollenkaan huono lisä siihen. :)
On ihanaa tehdä työtä, josta pitää. Ja on ihanaa nauttia hyvällä omallatunnolla ansaitusta kesälomasta. Kyllä vaan, se ON ammatinvalintakysymys. ;) En ehkä tienaa niin paljon kuin sinä,  enkä voi itse vaikuttaa vapaisiini, mutta on tämä vaan niin ihanaa. :)

Eeron ensimmäinen kouluvuosi on takana. Uskomatonta. Juurihan olin itkeä tihruttamassa autossa, kun esikoinen oli reippaana astunut ekaluokkalaisena koulun ovesta sisään. Sehän oli ihan äsken, kun joulujuhlissa jouduin taas kaivamaan nenäliinaa esille ekaluokkalaisten laulaessa. Ja nyt jo, meillä ei olekaan enää ekaluokkalaista. Meillä on "vanha ja viisas" tokaluokkalainen.

Äitinä olen äärimmäisen iloinen Eeron kouluvuodesta. Niin vain on opittu monia asioita, todistus oli niin hyvä, että ihan pakahdun ylpeydestä. Eero on reipastunut ja kasvanut silmissä. Eeron kummitäti, Salla-siskoni, on parina päivänä sanonut useampaan kertaan, että miten oikein Eero onkin kasvanut. Ei siis ainoastaan fyysisesti. Hän on jo "iso" ja koululainen. Touhuaa omiaan, lukee huoneessaan Akkareita ja häipyy naapuriin aina kun siihen on mahdollisuus.

Koulua saan kiittää Eeron hyvästä hoidosta diabeteksen suhteen. Eeron opettaja oli meille lottovoitto. Sydämellinen, ihana ja kertakaikkiaan upea ihminen, jolle diabeteksen hoito ei ollut mikään ongelma. Toisen lottovoiton saimme avustajassa. Niin mahtava, vastuuntuntoinen ja asiat järjestävä ihminen. Olen sydämeni pohjasta kiitollinen Eeron opettajalle ja avustajalle, iltikselle ja koko Kourujärven koulun henkilökunnalle siitä, että Eerosta on huolehdittu. Olin kantanut kiveä rinnassani jo vuosia ja murehtinut etukäteen, miten koulussa menee, saadakseni vain huomata, että KAIKKI pelko oli ollut turhaa. Olo on tosiaan ollut kuin lottovoittajalla.

Loma on täällä, sateesta viis. :)

Jännitystä ja korkeita sokereita

Tänään on ollut jännä päivä. Olin pääsykokeissa. :)
Haen musiikin aineenopettajakoulutukseen. Koe meni hyvin, omasta mielestäni, joten jos en pääse, niin sitten ei vain taidot tällä kertaa riittäneet. Mutta ei jäänyt harmittamaan mikään, ja se on hyvä.

Jännitin todella kovasti pääsykokeita. Yllättävän paljon. Jännityksessä auttoi ihana siskoni Riikka, joka vietti kanssani aikaa ennen koetta. Kiitos. <3

Jännitys lähti myös aika nopsaan siinä vaiheessa kun puhelin soi noin puoli tuntia ennen mun vuoroa. Iltapäiväkerhosta soitettiin. Eeron sokerit olivat olleet kahdestatoista asti lähellä kolmeakymppiä. :/ Inskaa oli laitettu vaikka kuinka paljon. Ei laske. No, pyysin katsomaan, onko letkussa ilmaa. Ehkä hiukan. Opetin puhelimen välityksellä kanyyliletkun täytön (onnistui hyvin, onneksi muistan ulkoa, miltä pumppu missäkin kohtaa näyttää...) ja sitten sovittiin, että puolen tunnin päästä mitataan taas ja soitetaan Kallelle (koska mä olin siellä kokeessa just silloin), jos sokerit edelleen korkealla, niin Kalle tulee hakemaan Eeron.

No. Puolen tunnin päästä oli sokerit laskeneet 28,9 -> 27,6. Eli ei huomattavaa muutosta. Iltiksestä soitettiin Kallelle ja Kalle lähti kesken työpäivän hakemaan poikaa kotiin. Kotona sokerit taas 29,6. Sitten mitattiin jo ketoaineita. 1,3. Eero valitteli pahaa oloa, mikä ei ole yllätys noilla ketoilla ja sokruilla.

Vaihtoon KAIKKI. Uusi inska, uusi kanyyli, uusi letku. Inskaa melkoinen määrä poikaan ja odottelemaan. Äsken ketoaineet olivat 0,9. Onneksi ovat laskussa, mutta ei kauhean nopeasti tunnu laskevan. Jos aamulla on vielä ketoja, tulee meillä kotipäivä (ellei sairaalareissu).

Jännitystä oli siis ilmassa mulla vielä kotimatkallakin. On ahdistavaa olla Eerosta erossa, jos kaikki ei menekään hyvin. Silloin haluaa olla täällä kotona, yhdessä Kallen kanssa ihmettelemässä, että mitäs nyt. Se, että puhelimen välityksellä sitä ihmettelee, ei ole sama. Kova kiire oli kotiin. Toivottavasti sokrujen nousu ja ketoaineet johtuivat ilmasta letkussa. Toinen vaihtoehto on joku tulehdus jossain päin Eeron kehoa.

Jännitellään siis edelleen...

AMI

Eilen oli viimeinen Arvostele Mun Illallinen. Oli taas kerran aivan huippu ilta. Mahtavaa seuraa. Hyvää ruokaa ja juomaa (vaikka itse sanonkin, koska nyt oli meidän illallisvuoro).

Koko meidän illallishässäkkä on saanut aika paljon kiinnostusta osakseen. Ihmiset ovat kyselleet, mitä oikeen tehdään ja ihmisiä kiinnostaa, mitä ruokia on tarjottu ja mitä ohjelmia on ollut. Kattauksesta lähtien ollaan oikeastaan kaikkea mahdollista kysytty. Ja mukavaahan se on ollut vastata. Joka ainoa kerta olen ollut 100% tyytyväinen iltaan. Vähän harmittaakin, kun nyt on homma ohi.

Meille tämä oli myös kilpailu. Eilen kuitenkin juteltiin, että kaikki olisivat olleet ihan tyytyväisiä vaikka olisimme vain tehneet illalliset ilman kilpailua. On ollut aivan mahtavaa istua kolme kertaa valmiiseen pöytään hyvässä seurassa. Ja on ollut aivan mahtavaa laittaa ruokaa tälle upealle porukalle.

Toivon, että eilen sopimamme mökki-ilta toteutuu. En halua luopua tästä porukasta. :)

Suosittelen lämpimästi kaikille AMI-häppeninkiä. Kilpailulla tai ilman.

Ärsytyskynnys ylitetty

Jos et nää omassa elämässäsi mitään hyvää, TEE jotain. Älä istu vain valittamassa, miten sinulla on vaikeaa. Älä tule minulle sanomaan, että minä en tiedä kärsimyksestä mitään. Sinä et ilmeisesti tiedä, tai halua ymmärtää, mitä minä olen kokenut. Voin olla tukenasi ahdistuksessa, mutta älä väheksy minun suruani. Älä väheksy minun ongelmiani.

Ei minun elämäni ole ollut kovin kadehdittavaa. Jos tuntisit minut paremmin, osaisitko silloinkaan ajatella eri tavoin? Kuitenkin tiedät, mitä olen joutunut kokemaan. Lapsena, nuorena aikuisena, äitinä. Sinulla ei ole oikeutta sanoa, että en tiedä mitä kärsimys on. Sinulla ei ole oikeutta vetää minun suruani itseesi, ja päivitellä, miten sinulla on asiat sentään VIELÄ huonommin. Jos et jaksa kuunnella, sano se. Sen kestän. Jos pyydät minua kertomaan omasta olostani ja sen päälle vähättelet minua, sitä en halua. Parempi, että puhumme siis vain turvallisista aiheista. En jaksa olla sinulle oman itsetuntosi pönkittäjä. 

En kaipaa ystäväkseni sellaista, joka ensiksi haluaa kuulla, miten hyvä ja hieno on, jotta voi itseään sitten arvostella ja vähätellä, jotta minä vielä uudestaan kehuisin ja lisää "silittäisin"  egoa. Ei minun tarvitse. Jos et sinä itseäsi arvosta, tuskin sitä tekevät muutkaan. Jos sinä mollaat itseäsi, on muidenkin helppo sinua mollata.

Jos haluat vain kertoa, miten sinua ei kukaan rakasta, miksi et halua muutosta? Miksi et halua oppia itse rakastamaan itseäsi? Miksi SINÄ et arvosta sinua? Minä arvostan, mutta en kauaa. Jos päättää jääräpäisesti käpertyä katkeruuteen ja toisten ihmisten kadehtimiseen, niin silloin en sinua kaipaa. Muutos lähtee sinusta itsestäsi. Ei kukaan toinen voi sinulle onnea tarjottimella antaa.

Sinä kommentoit kaikkeen: "Sinulla on mies ja lapset, sinulla on joku jonka vuoksi elää". Itse et kuitenkaan ole valmis riskiä ottamaan. Et uskalla rakastua, ettei sinuun vain sattuisi. Et uskalla, vaikka haluaisit perheen. Kaipuutasi on vaikea katsoa, koska et myöskään halua ymmärtää, että SINUN täytyy se muutos tehdä. Minä en voi puolestasi sinulle perhettä tilata.

Jokainen meistä pelaa niillä korteilla jotka meille on annettu. Minulla on nämä kortit. Minä teen niistä elämäni niin hyväksi kuin mahdollista. Olen tehnyt sen valinnan, että haluan olla onnellinen. Haluatko sinä valita niin? Koska se valinta on tehtävä joka päivä.

Toivon sinulle pelkkää hyvää. Toivon, että opit rakastamaan itseäsi. Toivon, että opit arvostamaan itseäsi. Toivon, että opit löytämään päivästä ne hyvät hetket. Toivon, että huomaat ne monet ihmiset, jotka sinusta välittävät. Toivon, että opit olemaan onnellinen.