lauantai 27. huhtikuuta 2013

Pikkuveli

Aika vähän on tullut kirjoiteltua Eeron pikkuveljestä.
Niilo on vilkas, aurinkoinen, ihana lapsi, jolle sattuu ja tapahtuu. Monet kavereista eivät enää edes ylläty, kun kerron mitä Nipalle on taas sattunut.

Niilo söi pienenä vessanraikastimen. Suoraan pöntöstä. Joi isänsä partavettä. Veti pähkinän keuhkoonsa. Ja lukemattomia pienempiä juttuja on tapahtunut.

Viime sunnuntaina Niilo alkoi yskiä. Ihmeteltiin vähän, mistä se johtui, kun ei ole mitään flunssaakaan. Maanantaina oli hoidossa, sielläkin yski tosi paljon, eikä ruoka maistunut (hyvin poikkeuksellista meidän Nipalle ;) ). Illalla nousi lämpö. Flunssa siis kuitenkin, ajattelin.

Maanantain ja tiistain välisenä yönä Niilo tuli meidän viereen. Yski kovasti. Hän piti aina pienen yskähdyksen uloshengityksen lomassa. Me yritimme (koska kurkku sattui yskimisen takia) rauhoitella häntä hengittämään normaalisti. Ärsyynnyimmekin hieman, koska oli yö, ja hän valvotti meitä molempia.

Kolmen aikaan mietin, pitäisikö lähteä lääkäriin, mutta ei sitten lähdetty kumminkaan. Niilo itki, että ei saa henkeä (MIKSI EN LÄHTENYT??? Helppoa olla jälkiviisas. Jos lapsi itkee, ettei saa henkeä, tuskin pelleilee... ainakaan keskellä yötä).

Aamulla varasin yksityiseltä lääkäriajan. Se oli 10.45.

Yhdeksältä huomasin, että Niilo hengittää tosi vaivalloisesti. Näin, miten käyttää sekä vatsaansa, että hartioitaan hengittämiseen. Olin nähnyt hänen käyttävän apulihaksia aiemminkin. Silloin oli pähkinä tukkinut vasemman keuhkoputken, ja mentiin eteenpäin vain oikean keuhkon kanssa.

Soitin vielä siskolleni (jonka lapsella on astma) ja kysyin, uskallanko odottaa melkein kaksi tuntia lääkäriä. Salla sanoi, että ei uskalla. Menkää heti.

Päivystyseen siis mentiin. Happisaturaatio 88-93 välillä. Ei siis huippuhuonoja lukemia, mutta alentuneita kuitenkin. Keuhkoissa ei rahinoita (=ei keuhkokuume). Oisko larygniitti, mietin. Lääkäri ei kommentoinut sen enempää, mikä voisi olla, vaan menimme hengittämään spiiralla avaavaa lääkettä. Otettiin myös tulehdusarvot. Tilanne avaavan lääkkeen jälkeen oli ennallaan, eli helpotusta ei tullut ollenkaan.

Silloin lääkäri lähetti meidän lasten polille, että lastenlääkäri saa katsoa + on mahdollista tehdä spirometria (tutkitaan keuhkojen tilavuutta ja varmaan paljon kaikkea muuta, mutta siinä tilanteessa meni multa aika paljon ohi). Sinne siis, tuttu paikka, koska Eeron polikäynnit ovat siellä. Spirometria tehtiin, tulokset erittäin heikot. En muista muita numeroita, mutta keuhkojen tilavuus 50%. Lääkäri kuunteli taas keuhkot, pyysi Niiloa puhaltamaan kuunnellessaan ja sieltä se sitten löytyi. Vinkuna.

"Ihan selkeä astmakohtaus". Olin hieman hämilläni. Eihän meillä ole astmaa. Meillä on diabetes. Ja se on meidän toisella pojalla. Tämä lapsi on terve.

Mutta niin vain oli, astmaa. Päivä vietettiin polilla, hengiteltiin spiiralla lääkettä, tehtiin Prick-testit (pölypunkkiallergia... se tästä nyt vielä puuttui) ja odotettiin kohtauksen laantumista. Kotiin lähdettiin kortisonin, ventolinen ja flixotiden kanssa.

Monet ystävät tsemppasivat (ihan niinkuin asia onkin) "onneksi astma on helppo hoitaa, eikä häiritse elämää juurikaan, kunhan sen osaa ottaa huomioon". Yksi sanoi (juuri niinkuin ajattelen): "olisihan se yksi pitkäaikaissairaus teidän perheeseen kuitenkin riittänyt". 

Niin olisi.

Mutta näillä mennään. Toivotaan, että Niilon astmailu olisi vain väliaikainen vieras tai pahimmillaan jokakeväinen harmi. Toivotaan, ettei jokapäiväinen.

Reipas pieni potilas <3


 

torstai 4. huhtikuuta 2013

Desimaaliluku

9,2.

Aika paljon pienempi luku kuin 20,6. Tai 15,4. Tai 178,99.

Mutta silti todellakin riittävän iso luku saamaan mut itkemään puhelimessa, Kortelan ABC:n pihalla.
Eipä siinä ohi ajavat autot kovinkaan paljoa voineet olla huomaamatta. Meikäläinen vollas, ja kunnolla.

Puhelu alkoi kivoissa merkeissä.
- Miten Eero pärjäsi koulun jälkeen yksin kotona?
- Tosi hienosti. Oli syönyt, laittanut inskat ja teki läksyjä.
- Pääsikö hyvin ovesta (joka oli siis lukossa)?
- Juu, ei mitään ongelmaa.
- No mites ne Espanjan reissun todistukset?
- Saatiin.

Ja sitten se kysymys.

- Mites hobis?
- No, se nyt oli sit taas vähän noussu... 9,2.

- VÄHÄN?!?!?!? Aivan järkyttävän paljon.

Ja sitten itku.

Soitin diabeteshoitajalle. En saanut puhutuksi, itkin vain.
Tiina-Maria oli ihana. Lohdutti, puhui viisaita. Antoi konkreettisia vinkkejä.

Sanon aina (lapsilleni, oppilailleni jne): Teet vain parhaasi, se kyllä riittää.
Nyt just tuntuu, että se ei todellakaan riitä.

Sain ihania viestejä vertaistukipalstalla. Heille iso kiitos. <3
Kaverit lohduttivat ja puhuivat viisaita. Heillekin iso kiitos. <3

Itellä alkaa vaan usko mennä. Tästä ei tule hittojakaan. Suoritusta päivästä toiseen, hiilareita päivästä toiseen, inskoja päivästä toiseen. Ja vituiks menee.

Huomenna on taas parempi päivä. Tiedän sen. Tänään kuitenkin suren ja murehdin tämän pahan olon ulos. Sitten henkäisen syvään ja jatkan taas.