maanantai 25. maaliskuuta 2013

Pääsiäinen


Meillä pääsiäinen on yhdessäoloa perheen kanssa. Tänä vuonna menemme rakkaiden ystävien luokse.
Maanantaina osallistumme ortodoksiseen jumalanpalvelukseen Turussa. Ekaa kertaa elämässäni, äitini toiveesta. Kyseessä on kuitenkin lasten pääsiäisjumalanpalvelus, joten kesto ja sisältö on varmasti näille perheen pienimmillekin ihan sopiva.

Voi, kun lumi sulaisi pian. Kevätaurinko tuntuu ihanalta. Kaipaan kevättä. Olen saanut ihan tarpeekseni kylmyydestä ja talvesta.

Eiliset virpojat lämmittivät mieltäni. Jospa noissa oksissa olisi sen verran taikaa, että saataisiin kevät vihdoin alulle? Pääsiäisen odotuksessa. 


maanantai 18. maaliskuuta 2013

Minun siskoni

Vuosi sitten kaikki oli hyvin.
Vuosi sitten sisareni oli ehjä. Tai ei ainakaan täysin hajalla.

Onko siitä jo vuosi?
Tuntuu kuin sekä olisi ollut hetki sitten.

Siskoni joutui läpikäymään maanpäällisen helvetin. Jokainen hetki oli tuskaa, jokainen hengenveto teki kipeää. Miten siitä voi selvitä? En tiedä, koska en ole joutunut sitä läpikäymään.

Mutta pikku hiljaa. Hetki hetkeltä olikin hitusen helpompi hengittää. Pienen hetken ei tuntunutkaan niin musertavalta. Askel askeleelta elämä olikin jo iloisempaa. Erilaista, ei vapaaehtoisesti valittua, mutta onnellisempaa kuin maaliskuun 19. päivän jälkeen oli ollut.

Siskoni on selviytyjä. Hän selviytyy joka päivä sellaisesta, mistä ei itsekään uskonut selviytyvänsä.

Minä olen ylpeä siitä, miten hienosti siskoni on koonnut elämänsä pienet sirpaleet takaisin kasaan. Erilaiseksi kuin kukaan olisi osannut kuvitella, arpiseksi, mutta ehjäksi. Hän on antanut pojille kodin. Kodin jossa saa nauraa, itkeä, kiukutella ja elää normaalia elämää. Hän antaa pojille sylin. Hän antaa pojille lohdun. Hän tekee sen päivästä toiseen, koska niin kuuluu tehdä.

Ikuisesti olen kiitollinen myös sille rakkaudelle, jolle löytyi sijaa Sallan elämässä. Ilman sinua Salla ei olisi tässä vaiheessa missä on nyt. Edelleen rikkinäisenä, mutta luottavaisempana siihen, että on taas mahdollisuus onneen.

Salla ei tätä elämää ehkä itselleen ajatellut, mutta uskon, että tästäkin elämästä hän saa itselleen sen onnen jonka hän on ansainnut.

Huomenna meidän perheemme elää vuoden takaisia tunnelmia hetki hetkeltä. Huominen on vaikea päivä meille kaikille, erityisesti Sallalle ja pojille.

Silti, toivoa on. Toivoa paremmasta. Toivoa siitä, ettei enää satu.




perjantai 15. maaliskuuta 2013

Kiire? On.

Tällä hetkellä on trendikästä olla luomu, slow, itsetehty jne.

Arvostan sellaisia ihmisiä ihan sata lasissa, jotka pystyvät luomuilemaan, hidastamaan ja tekemään kaiken itse.

Musta tuntuu, että sellaisilla ihmisillä on enemmän tunteja vuorokaudessa kuin mulla.
Pitäisi hidastaa, mutta kun ei ehdi!

Töissä on pakko käydä, jotta saa rahaa. Kaupassa on pakko käydä, jotta saa ruokaa. Sitä ruokaa on tehtävä. Siivotakin täytyy. Ainakin joskus. Tiskit koneeseen ja ulos. Pyykit koneeseen ja ulos. Diabetesta on hoidettava. Lapsille olisi kiva päästä harrastuksiin. Yhdessä olisi kiva tehdä kaikkea.
Omasta kunnostakin olisi huolehdittava. Tähän kaikkeen rumbaan päälle päätin sitten hakea vielä opiskelemaan (ajatuksella, en mä kuitenkaan pääse). Ja pääsin. No tottahan se hoidetaan. Se on mulle tärkeää. Ja kun tykkään olla mukana kaikessa (vanhempainyhdistyksen toiminnassa, osallistua kulttuurijuttuihin, käydä tapahtumissa ja kylässä kavereiden luona).

Välillä ajatus tekemättömistä töistä hengästyttää. Eletään ruuhkavuosia tosissaan.



Diabetesleirillä tuli se ajatus pintaan. Käytän itsestäni ja energiastani pääpiirteittäin 100% joka ainoa päivä. Jos jotakin poikkeavaa, yllättävää tai valitettavasti katastrofaalista (kuten viime keväänä) tapahtuu, ei mun energia enää riitäkään. Silloin ollaan hukassa. Tai ainakin jotkut asiat jää todellakin tekemättä.

Siksipä tunnustan. Meillä syödään myös niitten toisten äitien tekemää ruokaa. Meillä ei tehdä kaikkea itse. Jos saan nipistettyä ruuanlaitosta puoli tuntia siihen, että pelaan lapsen kanssa Unoa, on se hyvään tarkoitukseen käytetty puolituntinen. Olen mahdollisuuksien rajoissa eko ja luomu. Mielelläni valitsen luomua. Joskus unohdan sen. Tunnustan. Noista kolmesta ensin mainitsemastani trendilinjasta koitan löytää hidastamisen. Koitan rauhoittua lasten kanssa olemiseen, en suorittamiseen. Koitan rauhoittua itseni kuuntelemiseen. Kallen kuuntelemiseen.

Tällä hetkellä kehoni ja/tai mieleni on sanomassa stop, en jaksa. Koitan kuunnella. Siksipä tänään meillä herkutellaan sohvan ääressä katsellen Voice of Finlandia. Eikä lähdetä hiihtämään tai luistelemaan tai tekemään jotain, mitä "kuuluu" lapsiperheen tehdä.

Mukavaa, rauhallista viikonloppua sinulle. <3

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Murphyn laki - osa 2

Eero tekee läksyjä. Niilo huutaa menevänsä vessaan. Mä alan paistaa ruuaksi lohimedaljonkeja.

Sitten Eero alkaa valittaa huonoa oloa, sokerit mittaukseen -> H1, joten ketototkin mittaukseen... En ehdi, koska samalla vessasta ("kakkosella" oleva) Niilo huutaa, että verta tulee nenästä.

Hyökkään sinne ketomittari kädessä ja annan paperia (Nipan paita tietty ihan veressä, koska sitä verta tulee ihan solkenaan). Samalla huikkaan Eerolle, et mittaa ketot.

Mut mullahan oli se mittari. Juoksutan mittarin Eerolle, sen jälkeen Niilolle lisää paperia. Pyllykin pitää pyyhkiä, ja voitko äiti nostaa housut kun mä en pysty (kädet veressä ja paperia pitää pitää vielä).

Ketoaineet koholla, otahan juotavaa. Vaihdetaan sitten kanyyli ja inskat.

Tässä vaiheessa muistan ne hiton lohimedaljongit. Otan pois levyltä ja vaihdan sen kanyylin. Korjaavat inskat menemään.

Niilon verenvuoto lakkaa, Eero jatkaa läksyjä. Mä koitan pelastaa lohimedaljongit. Eipä uskois, että tämä kaikki tapahtui vajaassa vartissa.

Ruokakin saatiin syötyä. Oli jopa ihan hyvää, vaikka en paistinpannun vieressä seisonutkaan.

Miksi tällaista tapahtuu aina silloin, kun se toinen puolisko on poissa kotoa??? Murphy.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Perheleiriltä terveisiä!

Onpa taas aika hujahtanut jonnekin, kun en ole ehtinyt kirjoittelemaan. :)

Viime viikon vietimme Tampereen diabeteskeskuksessa perheleirillä.
Pääsimme leirille Kelan kustantamana, joten koko perhe sai osallistua.

Leirillä oli 14 perhettä, joissa jokaisessa oli diabeetikko (kahdessa perheessä kaksi, mutta toisen perheen toinen diabeetikko oli jo aikuinen, eikä ollut mukana).

Joka päivä meillä oli vanhemmille järjestettyä ohjelmaa. Keskusteluja lääkärin, ravitsemusterapeutin, diabeteshoitajan tai psykologin kanssa. Samaan aikaan lapset saivat omissa "kotikoloissaan" tehdä kaikkea mukavaa. Diabeteslapset saivat myös keskustella diabeteshoitajan kanssa ryhmissä.

Ruoka oli hyvää. Ulkona hieno ilma. Tehtiin lumiukkoja, laskettiin mäkeä ja paistettiin tikkupullaa. Liikuntasalissa pelattiin sählyä, sulkkista ja heiteltiin koreja. Saunassa oli lämmintä, uimassakin päästiin käymään useampaan kertaan (altaassa tosin).

Seura oli todella hyvää.

Suurin anti näillä leireillä onkin mielestäni vertaistuki. Kun puhut jostakin, niin se toinen ihminen siinä vieressä YMMÄRTÄÄ. On kokenut samaa, tai lähes samaa. Juttua olisi riittänyt vaikka toiseksikin viikoksi. Tämä viikko antoi paljon tietoa, mutta myös voimaa jaksaa jatkaa eteenpäin.

Itselleni sain "synninpäästön". Puhuin siitä, miten koen Eeron pitkäaikaissokerin olevan jotenkin hoidon onnistumisen mittari ja arvottavan minua äitinä. En olekaan ainoa. Ja se on ihan normaalia. Vaikkakin turhaa. Lääkäri kertoi, mistä pitkäaikaissokeri tulee ja miten toisilla pitkäaikaissokeri on korkeampi, vaikka arvot olisivat hyviä. Tieteellistä juttua, jota en tässä ala enempää selittelemään, mutta helpotti mun syyllisyyttäni todella paljon (katsotaan sitten huhtikuussa, kun on kontrolli, että muistanko tämän).

Eeron mielestä hauskinta oli Funparkin retki (oli muuten todella kiva paikka!) ja se, kun painettiin t-paidat. Niilon mielestä hauskinta oli kaikki. Niilo kysyi viimeisenä iltana: "Voitaisko olla vielä sata yötä?" Niinpä. :)