lauantai 31. maaliskuuta 2012

Huoli

Surun keskellä on pakko huolehtia tietyistä asioista.

Meillä se tarkoittaa pitkälti myös Eeron hoitoa. Vaikka on surua, on silti muistettava laskea hiilarit ja laittaa inskaa.

Viime yönä ihmettelin taas kerran matalia sokereita. Jo yhdeltätoista sokerit oli normaalia alempana, joten annoin mehua uniselle miehelle ja laitoin insuliinipumpun inskansyötön 40% pienemmälle.

Silti klo 2 sokerit olivat edelleen alhaalla.

Ensimmäinen ajatus oli, ei nyt. Nyt ei ole aikaa sairastaa (luultavasti mahatautia). Nyt on aikaa vain normaalille arjelle, ja surun käsittelylle. En halua tähän päälle vielä murhetta lapsen sairaudesta. Vaikkakin pumppuaikana olemme selvinneet aina kotona mahatautienkin kanssa, on ajatuksissa aina se peikko: mitä jos joudutaan sairaalaan... Ennen pumppuaikaa meillä sairastettiin mahatauti 4 kertaa diabeteksen tultua taloon. Joka ainoa kerta jouduimme sairaalaan. Kerran olen joutunut tilaamaan omalle lapselleni ambulanssin. Sairaalassa vietimme aina mahataudin jyllätessä eristyksessä 4-10 päivää, tiputuksessa ajasta n. 90%. Ei helppoa äidille eikä lapselle, eikä myöskään kotiin jäävälle porukalle.

Omat ajatukset ovat lähes koko ajan toisella puolella Suomea, joten Kalle huolehtii tällä hetkellä Eeron hoidon. Ei oikein reilua, mutta tarpeellista. Olisi kammottavaa ja vaarallista, jos ajatuksissani laittaisin Eerolle tuplamäärän insuliinia. Silloin olisi taas ambulanssin kutsuminen mahdollisesti edessä.

Hautajaiset ovat viikon päästä. Nyt ei ole aikaa eikä voimia sairasteluun. Onneksi taisimme tällä kertaa selvitä säikäyksellä, koska sokerit ovat olleet nyt ihan normaalit ja ruokakin on maistunut.

Laitan kädet ristiin ja lausun hiljaisen pyynnön. Ei nyt. Lisään vielä loppuun, lähetä enkeleitä. Ajatuksissani olen Sallan luona, pitämässä kädestä.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Hyvästit

Hyvästit ovat aina vaikeita.

Ikuiset hyvästit niitä kaikkein vaikeimpia.

Itse olen kova ikävöimään. Välillä pitkä työpäivä saa ikävän rintaan. Mitä jos en saisikaan ikävälleni enää helpotusta? Jos en näkisi rakkaintani? Pelkkä ajatuskin on kestämätön.

Lapsen ikävää on sydäntäsärkevää seurata. Kun sitä ikävää ei mikään helpota, itku tulee väkisin itselläkin. Välillä lapsi raivoaa, välillä itkee. Ikävä on kova, voisiko isi tulla takaisin?

Onneksi aika auttaa. Lapsilla vielä nopeammin. Juttelu isille iltarukouksen jälkeen on lohdullista. Isille tulee siitä hyvä mieli.

Läheltä, vaikkakin kuitenkin sivusta, seuranneena en voi verrata tätä surua mihinkään. Mikään kokemani tuska ei ole mitään siskoni tuskan rinnalla. Rakas siskoni on surustaan huolimatta viisaudessaan ja hyvyydessään käsittämätön. Hän tiivisti asian kauniisti: "Miksi olisin katkera? En haluaisi tätä kenellekään, kukaan muukaan ei ansaitse tätä, niinkuin en minäkään. En ole vihainen, että Janne on päässyt sinne, minne minäkin menen. Toivoin vain niin kovasti saavani pitää hänet vielä täällä".

Ikävä helpottaa, mutta jää.

Hyvästit on niin vaikeita. Ei siis sanota hyvästi, vaan näkemiin.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Surulla on aikansa

"On toki hyvä muistuttaa,
miten aurinko jälleen paistaa
tummien pilvien takaa,
miten yön jälkeen tulee
uusi aamu
ja miten jokaista syksyä
seuraa varmasti kevät.

Mutta ei liian aikaisin,
ei liian nopeasti,
ei liian opitusti,
ei liian itsestään selvästi.

Ei niin, etteikö se olisi totta,
hyvin totta.
Mutta ymmärräthän,
surulla on aina aikansa,
surevalle aurinko todella nukkuu
eikä surua voi hätyytellä lentoon
ennen kuin se itse jaksaa siivilleen.

Ehkä onkin parempi että
enemmän kuin puhumme valosta
olemme hänelle valona
enemmän kuin puhumme toivosta
olemme hänelle toivona
enemmän kuin kerromme ilosta
olemme hänelle ilona

Ja ehkä näin
jonakin aamuna
hän itse saa nähdä,
että aurinko on herännyt pitkän pimeän yön jälkeen. "
Hanna Ekola



Kiitos Nina ihanasta runosta. <3

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Toimintaa (surua, osa 3)

Olen aina ollut toiminnan ihminen.
Kun joku asia on pielessä, pitää toimia. Pitää tehdä jotain, että asia korjaantuu.

Nyt, taas kerran elämässäni, olen tilanteen ääressä, että toimiminen ei autakaan. Vaikka kuinka tekisin jotain, se ei muuta maanantaita. Silti minua helpottaa, että pääsen edes vähän toimimaan. Menen siskon luokse perjantaina. Saan pitää häntä kädestä, saan silittää poskea, pyyhkiä kyyneleet. Ja itkeä mukana. Siskon luona oleminen tuo minullekin lohtua.

Kun Eero sairastui, aloin myös toimimaan. Luin netin läpi, etsin kaikki tutkimukset ja kaiken tiedon, mitä vaan voin löytää. Diabetesliiton keskustelupalstasta tulin lähes riippuvaiseksi. Siellä oli tietoa, siellä oli apua ja vertaistukea tarjolla.

Kuvittelin pitkään, että pystyn omalla toiminnallani olemaan se ensimmäinen ihminen maan päällä, joka saa laskettua hiilarit niin tarkkaan ja laitettua inskat niin tarkasti, että Eerolla pysyy sokerit koko ajan ihannealueella (4-6), niinkuin muillakin ihmisillä. Kaksi vuotta taistelin. Sitten annoin vihdoin itselleni luvan todeta, että en pysty tähän. En jaksanut kestää niitä pettymyksiä, mitä liian korkeat sokerit tai matalat (hypot) Eerolla toivat minulle. Olin epäonnistunut. Taas kerran. Koin olevani huono äiti, koska en pystynyt ennakoimaan jokaista liikettä, jonka diabetikkolapseni tekee tai kaikkien niiden hormonien vaikutusta, joita kasvavalla lapsella elimistössään on.

Aika on monessa suhteessa armelias. Niin se oli minullekin. Opin hyväksymään sen, että en vain pysty ymmärtämään tätä sairautta täydellisesti. Annoin itselleni luvan olla epätäydellinen. Silti teen kaiken, minkä ikinä pystyn ja voin, jotta Eerolla olisi niin normaali lapsuus, nuoruus ja aikuisuus, kuin vain diabeetikolla voi olla.

Aika on armelias.

Uskon ja luotan, että siskonikin huomaa sen. Aikaa kuluu ja kipu hellittää. Suru ja ikävä jäävät, eikä Janne koskaan unohdu. Mutta kipu, se saa häipyä unholaan.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Surua, osa 2.

Kun suru on niin suurta, että on vaikea hengittää, niin mistä saa lohdun?

Kun murhe tuntuu niin suurena kipuna, että pelkkä paikallaan olo on tuskaa, niin mistä saa avun?

Mistä me, myöskin sydän kipeinä surevat, löydämme sen keinon, millä edes hieman helpottaa toisen ahdistusta?

Ja kuitenkin tämän kaiken surun keskellä, ihan huomaamatta, elämä menee eteenpäin.

Olin tänään aamulla diabetespolilla Eeron kanssa, sensoroinnin aloituksessa (jatkuva sokerin seuranta, kesto 6vrk) Siellä istuessani katselin ympärilleni, kun poli alkoi "heräämään tähän päivään". Ihmettelin, miten nämä ihmiset eivät nää, eivätkä tunne tuskaa joka ympärilläni velloo. Miten he eivät huomaa, että rakkaidemme elämä muutti suuntaa juuri äsken. Että minullekin niin rakas ihminen on poissa.

Menin myös töihin. Tuntui kummalliselta tulla tutulle työpaikalle. Olo oli omituinen, kuin tulisin ensimmäistä kertaa. Työpaikka on sama, työkaverit samoja, mutta minä olen eri. En enää niin ehjä kuin ennen. Sielu huutaa.

Haavat paranevat, mutta arvet jäävät. En koskaan enää ole se sama ihminen, mikä olin hetki sitten. Ihan pieni hetki sitten olin vielä enemmän kokonainen. Nyt olen joku muu. Olen muuttunut lopullisesti ja nyt koitan taas löytää itseni tämän surun keskeltä.

Jokainen meistä muuttuu monta kertaa. Tapahtuu asioita, jotka muuttavat sinut. Toiset ovat helppoja, iloisia muutoksia. Toiset näitä synkkiä, raskaita ja kivuliaita muutoksia.

Useat ihmiset eivät ympärillä edes huomaa näitä muutoksia. Mutta he, jotka ovat tärkeitä, he huomaavat. Nämä ihmiset huomaavat ilosi ja jakavat surusi.

Janne.

Olen olemassa täällä. Kaipaan sinua täällä. Pidän rakkaistasi huolta täällä. Kulje sinä kanssamme, vaikka emme sinua nää. Ole enkelinä meille kaipaaville. Kanna rakkaitasi tämän surun yli, ole heidän kanssaan joka ainoa päivä.

Kiitos kaikesta, rakas, rakas ystävä. Hyvästi ja turvallista matkaa.




maanantai 19. maaliskuuta 2012

Suru.

Lauantaina puhuin suhteellisuudesta.
Se sai nyt uuden piirteen.

Läheisemme, rakkaamme menehtyi yhtäkkiä. Ilman ennakkovaroitusta.
Jäljelle jäi sureva perhe, vaimo ja kolme pientä lasta. Me muut heidän ympärillään koitamme levittää auttavat kätemme, ottaa osaksemme edes pieni muru siitä tuskasta jota nämä rakkaat nyt kokevat.

Suru on käsinkosketeltava. Sanoja ei ole.

Anna anteeksi kyyneleet nää.
Ne surua on ja ikävää.
Me emme sua vielä antaneet ois,
vaan lähdit luo enkelten,
luotamme pois.
Niin, koskaan ei tiedä,
onko aikaa paljon vai vähän,
yht'äkkiä huomaa,
nyt päättyi se tähän.

Ihanaa, rakasta ihmistä kaivaten.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Suhteellisuutta.

Parisuhteelle on rankkaa, kun perheessä on sairautta. Meillä mietitään (ja välillä ärsyynnytään) siitä, kumman vuoro on nousta yöllä, kumpi vaihtaa kanyylin, kumpi laittaa lisää inskaa kun pumppu piippaa neljältä yöllä että inskat vähissä, kumpi huolehtii matkakassiin kaikki ylimääräiset kamat (meillä puhutaan vihreästä kassista), missä on varamittari, missä on lansetti (siis napsautuslaite), missä on säiliöt? Etkö sä käynytkään hakemassa lisää diabetestarvikkeita?! Ootko sä soittanut sinne polille? Miks sä et koskaan tee näin tai noin??

Nämä kaiken perusarjen päälle on välillä liikaa. Useimmiten kestämme nämä(kin) asiat hyvin. Mua on onni potkaissut, sain miehen, jolla on maailman rauhallisin luonne ja "kyllä tästä selvitään" -asenne. Ilman Kallea olisin monesti jo lyönyt ne hanskat tiskiin... Kalle on meidän perheen kallio. Vakaa ja pysyvä. Mä olen se, joka tiuskahtelee, ärsyyntyy ja heiluu kuin tuuliviiri. Kalle seuraa sivusta ja tokaisee jossain vaiheessa, et rauhotutaas nyt. Älkää nyt kuvitelko, etteikö Kalle koskaan suuttuisi. Suuttuu. Aiheesta. Mutta mun hysteerinen hermoiluni kaikenlaisista pikkujutuista on sellaista, mitä Kallelle ei koskaan tapahdu. Onneksi. Kaksi tällaista meikäläistä olisi liikaa. :)

Suhteellisuutta on myöskin se, että tiedostaa, että me kyllä pärjätään. Rankkaa on välillä, sen myönnän, mutta koskaan ei ole ollut toivotonta. Aina on usko siitä, että huomenna noustaan taas, jos tämä päivä on mennyt pieleen.

Suhteellisuutta tuo itselle myös se, että elämässäni on ihmisiä, rakkaita sellaisia, joilla elämä ei ole näinkään helppoa kuin meillä. Eikä se meilläkään helppoa ole. Yksi rakkaimmista ystävistäni sairastaa vakavaa tautia. Hän pärjää hyvin, olosuhteisiin nähden. Välillä on huonompia, välillä parempia päiviä. Kun siihen yhtälöön lisää kaksi lasta, saadaan aikaan jo monenlaista uutta haastetta. Ja koska tämäkään ei ilmeisesti Luojan mielestä ollut tarpeeksi, on heitä "siunattu" vielä lapsen murheilla joka aiheuttaa monia tiukkoja tilanteita arjen haasteissa. Olen ystäväni kanssa puhunut monesti sananlaskusta "Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa". Melko vahvalta ystäväni tuntuu ilmeisesti tuolla korkeammissa voimissa.

Suhteellisuutta.

Joku sanoo minulle, että enhän mä sulle voi sanoa mitään omista ongelmistani, kun teillä on Eeron takia rankkaa. Samalla logiikalla mä en voisi puhua monelle ystävälleni mitään. On ollut lapsettomuutta, lapsen kuolemaa ja vakavia sairauksia, mistä mulla ei ole mitään kokemusta. Olen voinut vain olla rinnalla, lohduttaa ja kuunnella silloin kun sen aika on. Olen voinut pitää kädestä ja itkeä mukana. Mutta siitä tuskasta, minkä esimerkiksi oman lapsen menettäminen tuottaa, siitä en tiedä mitään.

Silti koen, että olen oikeutettu sanomaan, että minä olen väsynyt tämän oman ongelmani kanssa. Jokainen elää omaa elämäänsä omine ongelmineen. Se, että lapsi saa itkupotkuraivarit Cittarin kassajonossa ja joku elämäänsä kyllästynyt täti tulee kommentoimaan huonosta kasvatuksesta, voi olla juuri se viimeinen pisara. Silloin se ongelma, mikä on käsillä, on ja saakin olla niin suuri kuin miltä se tuntuu. Ja kyllä, minulle saat kertoa niistäkin. Se, että perheessämme on diabetes, ei tarkoita sitä, ettenkö haluaisi kuulla sinun harmeistasi. Saatan olla jopa iloinen, että jaat harmisi kanssani, ja että luotat minuun niin paljon, että haluat kertoa myös minulle sen, kun kaikki ei mene niinkuin olit ajatellut. Ystävän kanssa jaetaan myös ne murheet.

Haluaisin uskoa, että kun "kaikki ei mene niinkuin Strömsössä" voisin sen sanoa. Kenelle tahansa ystävistäni. Ilman tunnontuskia siitä, että onko tämä nyt tarpeeksi iso asia, että siitä voi olla pahoillaan...

Suhteellisuutta.

Loppukommenttina on kyllä vielä pakko huomauttaa, että aikanaan kun Kalle opiskeli Jyväskylässä ja olin viikon aina poikien kanssa kolmisin kotona, niin kerran pinnani ei kestänyt toisen "murheita"... Senhetkisessä koulussani oleva sinkkuihminen alkoi minulle puhumaan, miten väsynyt oli töissä, kun tuli katsottua telkkariakin vaikka miten myöhään ja otettua vähän viiniäkin. Minä olin samaisen yön noussut tunnin välein mittaamaan Eeron sokereita, koska huinittiin niin matalilla. Sovittiin, ettei väsymyksestään (jos se johtuu vain siitä, ettei ole viitsinyt mennä nukkumaan) tulisi mulle juttelemaan. Eikä muuten ole koskaan sen jälkeen tullut, tajusin juuri... :)

Hiljaisuus

...se hetki kun ihanat vieraat ovat lähteneet kotiin ja lapset tekevät omia juttujaan. Korvissa on kummallinen olo. Hiljaisuus. :)

Iloitsen ystävistä, jotka viettävät kanssamme aikaa. Mikään ei ole niin hienoa, kuin parantaa maailmaa ystävän kanssa. Baari-ihmistä musta saa enää aniharvoin. Viimeksi olin marraskuussa katsomassa Kaija Koota lapsuudenystävien kanssa. Huippureissu sekin. Mutta nautin kyllä nykyään enemmän siitä koti-illasta rakkaiden ihmisten kanssa.

Eilisen herkuttelun jälkimainingeissa (ja ilmeisesti letkun ilmakuplien johdosta) Eeron sokerit ovat olleet koko aamun korkeita (viimeksi 21,3). No, lähdemme uimahalliin niitä laskemaan.

Niille joille nämä sokerit ovat utopiaa, niin normaalisti ihmisen sokerit ovat aina ja joka tilanteessa 4-6 välillä. Alle neljän sokerit ovat niitä "matalia" ja meillä yli 12 sokerit ovat niitä "korkeita". Sanon meillä, koska normaalilla ihmisellä 12 huitteilla olevat sokerit olisivat jo merkki diabeteksesta. Ja joissakin d-kodeissa varmaan mennään eri arvoilla. Tämä on niin yksilöllistä. Mutta tavoitteemme on pitää Eeron sokerit 4-10 välillä. Silloin olemme tyytyväisiä.

Kerään rohkeutta kertoa teille peloistani. Mitä mä pelkään kun ajattelen Eeron sairautta.
Ehkä uskallan sen illalla jo kertoa. Ehkä huomenna (paitsi en ehdi, koska Supertreenaan koko päivän). Ehkä siis ensi viikolla. Mutta joku päivä varmasti.

Mukavaa lauantaita. Viettäkää se rakkaiden seurassa.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Viikonloppua!

Perjantai.

Paras päivä viikossa. Koko viikonloppu vielä edessä. Koti puhdas siivouksen jäljiltä.

Tänään saan rakkaan ystäväni, ihanaisen 4-vuotiaan kummityttöni ja hänen isoveljensä yökylään. Perheiden isät keikkailee Pop-eran merkeissä. Tarkoituksemme on syödä "roskaruokaa" ja katsella Hauskat kotivideot poppareiden ja muiden herkkujen merkeissä.

Lapset kun saadaan unten maille, äidit voivat parantaa maailmaa juustojen ja punaviinin seurassa.

On ihanaa, kun on oppinut, että Eero saa ja voi tehdä näitä normaaleja juttuja. Saa syödä herkkuja, saa valvoa myöhempään ja saa olla pieni, yökavereista innostunut lapsi. Selailin sitä päiväkirjanraakiletta. Olimme uskaltaneet antaa Eerolle ensimmäistä kertaa herkkuja diabeteksen puhkeamisen jälkeen vasta jouluna. Onneksi aika auttaa myös tähän asiaan. En ole enää niin hysteerinen "poikkeavien päivien" kanssa. Ymmärrän, että ne ovat osa elämää. Olen siis kuitenkin oppinut jotain, vaikka välillä tuntuu, että en ymmärrä tästä taudista mitään.

Iloa

No niin

olenpas ollut masentuneen kuuloinen.

On meillä ihania, iloisia ja hyviä asioita elämässä.

Meillä on laaja tukiverkko. Ihanat ystävät, perheenjäsenet ja monet monet tuttavat, jotka auttavat jaksamaan tätä arkea.

Meillä on mahdollista saada Eero yöhoitoon. Äitini ja Kallen vanhemmat ottavat pojat hoitoon kuten normaalistikin isovanhemmat ottavat lapsenlapsiaan. Lisäksi ihanat siskoni, Marja ja Riikka osaavat myös mittailla sokereita ja laskea hiilareita. On myös muita, jotka uskaltavat ja haluavat auttaa. Ilman heitä olisin varmaan jo aivan loppu. Kiitos siis kaikille teille. Olette rakkaita.

Ihan yhtä tärkeää on tietää, että on olemassa joku, kenelle voi huolensa kertoa. Rakkaat Föörpollarit (=ihanat opiskeluystäväni). <3 Ihana Hanna. <3 Tärkeääkin tärkeämpi Henna. <3 Ja monet, monet muut. Olen onnellinen, sillä itselläni on Ystäviä.

Eero on iloinen ja reipas ekaluokkalainen. Hän osaa jo lukea ja kirjoittaa. Matikan testeistä on tullut pelkkiä täysiä pisteitä kotiin. Hän harrastaa uintia ja painia. Hän on saanut uusia ystäviä ekaluokan myötä. Kuulostaa ihan normaalilta ekaluokkalaiselta, eikö!! :) Meille on aina ollut tärkeää, että Eero on ensisijaisesti EERO, ja vasta toissijaisesti diabeetikko. Haluamme, että Eero saa kaikki ne kokemukset, mitkä saisi, jos ei diabetesta olisi. Ja olemme mielestäni onnistuneet hyvin. Olemme olleet Espanjassa kolme viikkoa. Olemme käyneet risteilyillä. Olemme leffassa syöneet poppareita ja juoneet pillimehua. Synttäreillä saa herkutella niin paljon kuin haluaa. Meidän pitää vain olla tarkempia, laskea paljonko juodaan sitä mehua, syödään niitä herkkuja ja etelässä kylmälaukku (jonka sisällä inskapumppu uinnin ajan) oli todella tarpeellinen... Mutta ne ovat meidän aikuisten murheita ja muistamisia. Eero on saanut vain nauttia. Se on kuitenkin tärkeintä, eikö. Ja kyllä me aikuisetkin nautimme. :)

Miksi nyt?

Minkä takia aloin kirjoittamaan nyt?
En osaa sanoa tarkkaa vastausta. Ehkä aika on kypsä. Ehkä haluan kertoa muille D-perheille, että "niin, tämä juttu on tuttua meilläkin". Suurinpana syynä varmaan on se, että nyt tuntuu, että tätä tarvitsen. Paikkaa jonne purkaa.

Miten sä jaksat? Sitä kysytään usein. Miten niin? Onko jotain muita vaihtoehtoja?? Voinko sanoa, että juu, nyt riitti?

Meidän perheessä ei ole vaihtoehtoja. On jaksettava. On laskettava hiilarit joka jessuksen aterialla. On merkattava paljonko syödään ja paljonko ei. On mietittävä, mitä tämän jälkeen tehdään, tuleeko liikuntaa, istutaanko sohvalla, alkaako mahdollisesti lapsi riehumaan. Sitten laitetaan inskat. Ja kohta huomataan, että kaikki suunnitelmat ja valmiit pohdinnat eivät alkuunkaan pitäneet paikkaansa. Sitähän se lapsiperheen arki on. Suunnitelmat muuttuvat lennossa. Ja kun siinä samalla yrittää tasapainoilla diabeteksen kanssa, niin voin kertoa, että välillä pää on aika täynnä ja puhti poissa. Niin, ja sitten vielä on ne sairauspäivät erikseen...

Mutta vaihtoehtoja ei ole. Me mittaamme, laskemme ja pistämme. Joka päivä. Aamupalalla, lounaalla, välipalalla, päivällisellä ja iltapalalla. Lisäksi mittaamme jos tuntuu sokrut olevan matalalla tai korkealla ja sitten vielä öisin. Kahdesti, jos mietitään Eeron nukkumista ja kerran jos mietitään meidän vanhempien nukkumista (eli Eeron sokerit mitataan, kun me vanhemmat menemme nukkumaan ja sitten vielä klo 02). Ja Eero sairastui siis vuonna 2007. Olemme mittailleet joka yö sen jälkeen. Kaikissa d-perheissä näin ei ole, vaan yöt on saatu kontrolliin. Meillä ei ole mitään logiikkaa sokeriarvoissa öisin, joskus klo 23 sokrut on 8, ja klo 2 ne saattavat olla mitä vaan 2-32 välillä. Joskus yöt menevät hienosti. Ratkaisuja ongelmaan yritetään etsiä koko ajan. Huhtikuussa on taas kontrolli. Jos sieltä saataisiin apua. Alkaa nimittäin äiti oleen vähän väsynyt.


Päiväkirjayritys

Yritin pitää päiväkirjaa Eeron sairauden alkuvaiheista. En kyennyt. Oli liian raskasta kirjoittaa lapselleen päiväkirjaa siitä, miltä tuntui, kun hän sairastui.

Kaivoin äsken päiväkirjanraakileen laatikosta.

Se alkoi näin:

En masennu taudista tuosta
voin vieläkin metsissä juosta.
Voin sukeltaa veden syliin
ja vaeltaa vieraisiin kyliin.

Seikkailla Tarzanin lailla,
pelkoja, huolia vailla.
Maailma kauniilta näyttää
kun lapsen silmiä käyttää.

Siellä oli tallessa sähköposti, jonka lähetin ystävilleni, perheelleni ja kaikille läheisille 11.10.2007, eli seuraavana päivänä sairastumisesta.
En pystynyt lukemaan sitä kuin pari riviä. Liian tuskallisia muistoja.
Siinä oli myös sähköposteja "diabetespäivityksistä" kummeille ja muille rakkaille ihmisille.

Oli kirjassa iloisiakin juttuja...

3.11.2007 Olimme keskustelleet Eeron kanssa siitä, miten hän ei nyt voi enää mennä perhepäivähoitajalleen, koska tämä ei uskalla pistää insuliinia. Ja koska olin itse Eeron sairastumisen aikaan äitiyslomalla, niin onnistuu hyvin Eeron kotona olo. Eero oli hetken hiljaa ja sanoi: "Mää olen Eerouslomalla!" :)

Tarinan alku.

Perheeseeni kuuluu aviomies ja kaksi poikaa.
Vanhempi poikamme syntyi 2004 ja kuopuksemme 2007. Asustelemme Satakunnassa.

Diabetes saapui kutsumatta perheeseemme 2007, hiljaa hiipien ja ilmestyen viimein Aleksis Kiven päivänä 10.10. Olimme olleet äitini luona viikonloppuna. Äiti oli laittanut merkille, että Eero juo kovasti. Minä vähättelin äidin kommenttia, mun mielestä juominen oli ihan normaalia. Kuitenkin ajattelin seuraavana päivänä vähän laskea, paljonko juo. No paljon.

Klo 8 herättiin, klo 11 lopetin laskemisen, koska paperilla oli 28 merkintää juomisesta. Sitten soitin neuvolaan. Sieltä sanottiin, että tulkaa torstaina (oli siis maanantai) mittaamaan sokereita. Koska itselläni ei ollut mitään tietoa kyseisestä taudista, luulin, että ei hätää. Väärin.

Seuraavana päivänä silloin 3-vuotias lapseni harmitteli, kun on niin vaikeaa leikkiä, kun ei tunne jalkojaan. Myöhemmin maalasimme vesiväreillä ja hän kiukutteli, kun tulee vaan märkää, eikä väriä ollenkaan. Koko paperi oli tumman sininen. Eli hän ei nähnyt sinistä väriä.

Soitin yksityiselle.

Keskiviikkoaamuna menimme lääkäriin joka totesi pojan kuivumisen. Menimme labraan ja sovittiin että soitan tuloksia puolen päivän aikaan. En ehtinyt. Lääkäri soitti peräämme n. klo 11 ja sanoi, että on tehnyt lähetteen Poriin. Vielä siinäkään tilanteessa (koska tauti oli täysin tuntematon), en tiennyt, että on kiire. Kysyin lääkäriltä, voimmeko lähteä vasta seuraavana päivänä, koska Kalle oli töissä. Lääkäri sanoi hyvin tiukasti, että lähdette nyt.

Sain viimein Kallen töistä kiinni (rehtorin avustuksella), äidin katsomaan 5kk ikäistä Niiloa ja sitten mentiin. Sokerit olivat 27,9 ja ketoaineet 2,8 kun menimme osastolle. Eikö kerro sinulle mitään? Ei minullekaan silloin. Mutta tilanne oli vakava. Sanoivat, että olisimme todennäköisesti seuraavana yönä tulleet ambulanssilla, hengenvaarallisessa tilassa. Silloin kiitin äitiäni, joka huomasi ensimmäiset oireet.

Viikko sairaalassa, pää täynnä tietoa. Joku kysyi, olenko surullinen. En ehtinyt. Päivät olivat täynnä mittaamista, hiilareita, pistämistä. Suru tuli myöhemmin, paljon myöhemmin.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Minä myös kun muutkin... :)

Olen seuraillut muiden blogeja jonkun aikaa. Samalla mietin, olisiko mulla jotain kerrottavaa. Nyt ajattelin kokeilla.

Katsotaan mitä tästä seuraa. :)