Tänään on ollut jännä päivä. Olin pääsykokeissa. :)
Haen musiikin aineenopettajakoulutukseen. Koe meni hyvin, omasta mielestäni, joten jos en pääse, niin sitten ei vain taidot tällä kertaa riittäneet. Mutta ei jäänyt harmittamaan mikään, ja se on hyvä.
Jännitin todella kovasti pääsykokeita. Yllättävän paljon. Jännityksessä auttoi ihana siskoni Riikka, joka vietti kanssani aikaa ennen koetta. Kiitos. <3
Jännitys lähti myös aika nopsaan siinä vaiheessa kun puhelin soi noin puoli tuntia ennen mun vuoroa. Iltapäiväkerhosta soitettiin. Eeron sokerit olivat olleet kahdestatoista asti lähellä kolmeakymppiä. :/ Inskaa oli laitettu vaikka kuinka paljon. Ei laske. No, pyysin katsomaan, onko letkussa ilmaa. Ehkä hiukan. Opetin puhelimen välityksellä kanyyliletkun täytön (onnistui hyvin, onneksi muistan ulkoa, miltä pumppu missäkin kohtaa näyttää...) ja sitten sovittiin, että puolen tunnin päästä mitataan taas ja soitetaan Kallelle (koska mä olin siellä kokeessa just silloin), jos sokerit edelleen korkealla, niin Kalle tulee hakemaan Eeron.
No. Puolen tunnin päästä oli sokerit laskeneet 28,9 -> 27,6. Eli ei huomattavaa muutosta. Iltiksestä soitettiin Kallelle ja Kalle lähti kesken työpäivän hakemaan poikaa kotiin. Kotona sokerit taas 29,6. Sitten mitattiin jo ketoaineita. 1,3. Eero valitteli pahaa oloa, mikä ei ole yllätys noilla ketoilla ja sokruilla.
Vaihtoon KAIKKI. Uusi inska, uusi kanyyli, uusi letku. Inskaa melkoinen määrä poikaan ja odottelemaan. Äsken ketoaineet olivat 0,9. Onneksi ovat laskussa, mutta ei kauhean nopeasti tunnu laskevan. Jos aamulla on vielä ketoja, tulee meillä kotipäivä (ellei sairaalareissu).
Jännitystä oli siis ilmassa mulla vielä kotimatkallakin. On ahdistavaa olla Eerosta erossa, jos kaikki ei menekään hyvin. Silloin haluaa olla täällä kotona, yhdessä Kallen kanssa ihmettelemässä, että mitäs nyt. Se, että puhelimen välityksellä sitä ihmettelee, ei ole sama. Kova kiire oli kotiin. Toivottavasti sokrujen nousu ja ketoaineet johtuivat ilmasta letkussa. Toinen vaihtoehto on joku tulehdus jossain päin Eeron kehoa.
Jännitellään siis edelleen...
"Kysyin kalliolta, selviydynkö tästä myrskystä. Kallio hymyili, ja vastasi tulleensa jääkaudestakin vain sileämmäksi."
maanantai 28. toukokuuta 2012
sunnuntai 20. toukokuuta 2012
AMI
Eilen oli viimeinen Arvostele Mun Illallinen. Oli taas kerran aivan huippu ilta. Mahtavaa seuraa. Hyvää ruokaa ja juomaa (vaikka itse sanonkin, koska nyt oli meidän illallisvuoro).
Koko meidän illallishässäkkä on saanut aika paljon kiinnostusta osakseen. Ihmiset ovat kyselleet, mitä oikeen tehdään ja ihmisiä kiinnostaa, mitä ruokia on tarjottu ja mitä ohjelmia on ollut. Kattauksesta lähtien ollaan oikeastaan kaikkea mahdollista kysytty. Ja mukavaahan se on ollut vastata. Joka ainoa kerta olen ollut 100% tyytyväinen iltaan. Vähän harmittaakin, kun nyt on homma ohi.
Meille tämä oli myös kilpailu. Eilen kuitenkin juteltiin, että kaikki olisivat olleet ihan tyytyväisiä vaikka olisimme vain tehneet illalliset ilman kilpailua. On ollut aivan mahtavaa istua kolme kertaa valmiiseen pöytään hyvässä seurassa. Ja on ollut aivan mahtavaa laittaa ruokaa tälle upealle porukalle.
Toivon, että eilen sopimamme mökki-ilta toteutuu. En halua luopua tästä porukasta. :)
Suosittelen lämpimästi kaikille AMI-häppeninkiä. Kilpailulla tai ilman.
Koko meidän illallishässäkkä on saanut aika paljon kiinnostusta osakseen. Ihmiset ovat kyselleet, mitä oikeen tehdään ja ihmisiä kiinnostaa, mitä ruokia on tarjottu ja mitä ohjelmia on ollut. Kattauksesta lähtien ollaan oikeastaan kaikkea mahdollista kysytty. Ja mukavaahan se on ollut vastata. Joka ainoa kerta olen ollut 100% tyytyväinen iltaan. Vähän harmittaakin, kun nyt on homma ohi.
Meille tämä oli myös kilpailu. Eilen kuitenkin juteltiin, että kaikki olisivat olleet ihan tyytyväisiä vaikka olisimme vain tehneet illalliset ilman kilpailua. On ollut aivan mahtavaa istua kolme kertaa valmiiseen pöytään hyvässä seurassa. Ja on ollut aivan mahtavaa laittaa ruokaa tälle upealle porukalle.
Toivon, että eilen sopimamme mökki-ilta toteutuu. En halua luopua tästä porukasta. :)
Suosittelen lämpimästi kaikille AMI-häppeninkiä. Kilpailulla tai ilman.
torstai 17. toukokuuta 2012
Ärsytyskynnys ylitetty
Jos et nää omassa elämässäsi mitään hyvää, TEE jotain. Älä istu vain valittamassa, miten sinulla on vaikeaa. Älä tule minulle sanomaan, että minä en tiedä kärsimyksestä mitään. Sinä et ilmeisesti tiedä, tai halua ymmärtää, mitä minä olen kokenut. Voin olla tukenasi ahdistuksessa, mutta älä väheksy minun suruani. Älä väheksy minun ongelmiani.
Ei minun elämäni ole ollut kovin kadehdittavaa. Jos tuntisit minut paremmin, osaisitko silloinkaan ajatella eri tavoin? Kuitenkin tiedät, mitä olen joutunut kokemaan. Lapsena, nuorena aikuisena, äitinä. Sinulla ei ole oikeutta sanoa, että en tiedä mitä kärsimys on. Sinulla ei ole oikeutta vetää minun suruani itseesi, ja päivitellä, miten sinulla on asiat sentään VIELÄ huonommin. Jos et jaksa kuunnella, sano se. Sen kestän. Jos pyydät minua kertomaan omasta olostani ja sen päälle vähättelet minua, sitä en halua. Parempi, että puhumme siis vain turvallisista aiheista. En jaksa olla sinulle oman itsetuntosi pönkittäjä.
En kaipaa ystäväkseni sellaista, joka ensiksi haluaa kuulla, miten hyvä ja hieno on, jotta voi itseään sitten arvostella ja vähätellä, jotta minä vielä uudestaan kehuisin ja lisää "silittäisin" egoa. Ei minun tarvitse. Jos et sinä itseäsi arvosta, tuskin sitä tekevät muutkaan. Jos sinä mollaat itseäsi, on muidenkin helppo sinua mollata.
Jos haluat vain kertoa, miten sinua ei kukaan rakasta, miksi et halua muutosta? Miksi et halua oppia itse rakastamaan itseäsi? Miksi SINÄ et arvosta sinua? Minä arvostan, mutta en kauaa. Jos päättää jääräpäisesti käpertyä katkeruuteen ja toisten ihmisten kadehtimiseen, niin silloin en sinua kaipaa. Muutos lähtee sinusta itsestäsi. Ei kukaan toinen voi sinulle onnea tarjottimella antaa.
Sinä kommentoit kaikkeen: "Sinulla on mies ja lapset, sinulla on joku jonka vuoksi elää". Itse et kuitenkaan ole valmis riskiä ottamaan. Et uskalla rakastua, ettei sinuun vain sattuisi. Et uskalla, vaikka haluaisit perheen. Kaipuutasi on vaikea katsoa, koska et myöskään halua ymmärtää, että SINUN täytyy se muutos tehdä. Minä en voi puolestasi sinulle perhettä tilata.
Jokainen meistä pelaa niillä korteilla jotka meille on annettu. Minulla on nämä kortit. Minä teen niistä elämäni niin hyväksi kuin mahdollista. Olen tehnyt sen valinnan, että haluan olla onnellinen. Haluatko sinä valita niin? Koska se valinta on tehtävä joka päivä.
Toivon sinulle pelkkää hyvää. Toivon, että opit rakastamaan itseäsi. Toivon, että opit arvostamaan itseäsi. Toivon, että opit löytämään päivästä ne hyvät hetket. Toivon, että huomaat ne monet ihmiset, jotka sinusta välittävät. Toivon, että opit olemaan onnellinen.
Ei minun elämäni ole ollut kovin kadehdittavaa. Jos tuntisit minut paremmin, osaisitko silloinkaan ajatella eri tavoin? Kuitenkin tiedät, mitä olen joutunut kokemaan. Lapsena, nuorena aikuisena, äitinä. Sinulla ei ole oikeutta sanoa, että en tiedä mitä kärsimys on. Sinulla ei ole oikeutta vetää minun suruani itseesi, ja päivitellä, miten sinulla on asiat sentään VIELÄ huonommin. Jos et jaksa kuunnella, sano se. Sen kestän. Jos pyydät minua kertomaan omasta olostani ja sen päälle vähättelet minua, sitä en halua. Parempi, että puhumme siis vain turvallisista aiheista. En jaksa olla sinulle oman itsetuntosi pönkittäjä.
En kaipaa ystäväkseni sellaista, joka ensiksi haluaa kuulla, miten hyvä ja hieno on, jotta voi itseään sitten arvostella ja vähätellä, jotta minä vielä uudestaan kehuisin ja lisää "silittäisin" egoa. Ei minun tarvitse. Jos et sinä itseäsi arvosta, tuskin sitä tekevät muutkaan. Jos sinä mollaat itseäsi, on muidenkin helppo sinua mollata.
Jos haluat vain kertoa, miten sinua ei kukaan rakasta, miksi et halua muutosta? Miksi et halua oppia itse rakastamaan itseäsi? Miksi SINÄ et arvosta sinua? Minä arvostan, mutta en kauaa. Jos päättää jääräpäisesti käpertyä katkeruuteen ja toisten ihmisten kadehtimiseen, niin silloin en sinua kaipaa. Muutos lähtee sinusta itsestäsi. Ei kukaan toinen voi sinulle onnea tarjottimella antaa.
Sinä kommentoit kaikkeen: "Sinulla on mies ja lapset, sinulla on joku jonka vuoksi elää". Itse et kuitenkaan ole valmis riskiä ottamaan. Et uskalla rakastua, ettei sinuun vain sattuisi. Et uskalla, vaikka haluaisit perheen. Kaipuutasi on vaikea katsoa, koska et myöskään halua ymmärtää, että SINUN täytyy se muutos tehdä. Minä en voi puolestasi sinulle perhettä tilata.
Jokainen meistä pelaa niillä korteilla jotka meille on annettu. Minulla on nämä kortit. Minä teen niistä elämäni niin hyväksi kuin mahdollista. Olen tehnyt sen valinnan, että haluan olla onnellinen. Haluatko sinä valita niin? Koska se valinta on tehtävä joka päivä.
Toivon sinulle pelkkää hyvää. Toivon, että opit rakastamaan itseäsi. Toivon, että opit arvostamaan itseäsi. Toivon, että opit löytämään päivästä ne hyvät hetket. Toivon, että huomaat ne monet ihmiset, jotka sinusta välittävät. Toivon, että opit olemaan onnellinen.
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
Murheen kevät
Voi sentään.
Jälleen kerran elämä on arvaamatonta. Murhetta tuntuu tähän kevääseen mahtuvan. Itselle, läheisille, ystäville ja muillekin. Kauhea olo kaikkien murheellisten puolesta.
Oma reaktio oli taas voimakas. Itku tuli. Ahdistus palasi.
On vaikea löytää sanoja. Onneksi on olemassa monia, jotka ovat jo oikeita sanoja sanoneet.
Joten tässä Anna-Mari Kaskisen runo. Jos saat siitä lohtua, on se juuri sinulle tarkoitettu.
Toivon sinulle, ystäväni, että elää taas uskaltaisit,
että suurien surujen jälkeenkin ilon siiville nousta saisit.
Toivon sinulle, ystäväni, taivaan raikkaat ja lempeät tuulet,
että kaikkina elämän päivinä ilon löydät ja lohdun kuulet.
Toivon sinulle, ystäväni, ettet lakkaisi luottamasta,
vaikka vielä on aivan hämärää kevään pelto on roudassa vasta.
Toivon sinulle, ystäväni, kaikkein kauneinta elämässä,
että rakkaus puhdas, ikuinen sinut ympäröi juuri tässä.
Jälleen kerran elämä on arvaamatonta. Murhetta tuntuu tähän kevääseen mahtuvan. Itselle, läheisille, ystäville ja muillekin. Kauhea olo kaikkien murheellisten puolesta.
Oma reaktio oli taas voimakas. Itku tuli. Ahdistus palasi.
On vaikea löytää sanoja. Onneksi on olemassa monia, jotka ovat jo oikeita sanoja sanoneet.
Joten tässä Anna-Mari Kaskisen runo. Jos saat siitä lohtua, on se juuri sinulle tarkoitettu.
Toivon sinulle, ystäväni, että elää taas uskaltaisit,
että suurien surujen jälkeenkin ilon siiville nousta saisit.
Toivon sinulle, ystäväni, taivaan raikkaat ja lempeät tuulet,
että kaikkina elämän päivinä ilon löydät ja lohdun kuulet.
Toivon sinulle, ystäväni, ettet lakkaisi luottamasta,
vaikka vielä on aivan hämärää kevään pelto on roudassa vasta.
Toivon sinulle, ystäväni, kaikkein kauneinta elämässä,
että rakkaus puhdas, ikuinen sinut ympäröi juuri tässä.
lauantai 12. toukokuuta 2012
Kakola
Kakola (linkki musikaalin sivuille)
Käytiin katsomassa musikaalia. Voin suositella. Ei ole helppo katsottava, raskaita juttuja, mutta sai kyllä nauraakin. :) Kannattaa varata liput.
Hienosti oli musikaalissa muuten tuotu esille Turku. Kakola kun on Turussa, niin kaikki musiikkikin oli turkulaista. Ressua, Tommia, Kilpeä... mitähän unohdin?! Ja sit uusiakin biisejä. Ai niin. PMMP.
Itku tuli. Ensin PMMP:n kappale Joutsenet sopi tarinaan niin koskettavasti. Oli muuten upeaääninen naispääosan esittäjä. Eikä se Veetikään huono ollut.
Mutta sitten tuli toinen PMMP:n kappale. Lautturi. Siinä ei auttanut enää vain niellä kyyneliä, vaikka kohtaus ei ollut surullinen. Lähinnä kauhea, mutta niin vain Janne tuli mieleen sielläkin. Ja Salla. <3
Pojat olivat hoidossa Riikan luona. Hienosti oli mennyt. Eeron sensorin kanssa on ongelmia. Taas. Se on hivenen ärsyttävää. No, toivotaan parasta.
Nyt nukkumaan, mutta kuuntele vielä Lautturi. Sallalle. <3
Käytiin katsomassa musikaalia. Voin suositella. Ei ole helppo katsottava, raskaita juttuja, mutta sai kyllä nauraakin. :) Kannattaa varata liput.
Hienosti oli musikaalissa muuten tuotu esille Turku. Kakola kun on Turussa, niin kaikki musiikkikin oli turkulaista. Ressua, Tommia, Kilpeä... mitähän unohdin?! Ja sit uusiakin biisejä. Ai niin. PMMP.
Itku tuli. Ensin PMMP:n kappale Joutsenet sopi tarinaan niin koskettavasti. Oli muuten upeaääninen naispääosan esittäjä. Eikä se Veetikään huono ollut.
Mutta sitten tuli toinen PMMP:n kappale. Lautturi. Siinä ei auttanut enää vain niellä kyyneliä, vaikka kohtaus ei ollut surullinen. Lähinnä kauhea, mutta niin vain Janne tuli mieleen sielläkin. Ja Salla. <3
Pojat olivat hoidossa Riikan luona. Hienosti oli mennyt. Eeron sensorin kanssa on ongelmia. Taas. Se on hivenen ärsyttävää. No, toivotaan parasta.
Nyt nukkumaan, mutta kuuntele vielä Lautturi. Sallalle. <3
perjantai 11. toukokuuta 2012
:)
Hyvä päivä!
Vettä sataa. Ei haittaa. :)
Sensorointi aloitettiin tänään taas. Toivottavasti nyt onnistuu (kun viimeksi ei).
Eero oli äärimmäisen reipas diabetespolilla. Laittoi itse sensorin (KYLLÄ! Pamautti neulan reiteensä kuin olisi aina sitä tehnyt) ja jutteli Tiina-Marian kanssa ilman "kalasteluja". Eero on ollut aina hyvin ujo ja hitaasti lämpenevä, joten tämä on meille iso juttu, kun jossain muualla on samanlainen iloinen ja puhelias, kuin kotonakin.
No, saatiin uusia kanyyleja. Viistoja. Koitetaan niitä sitten sunnuntaina kun on kanyylin vaihtopäivä. Eerokin harjoitteli kanyylin laittamista (tyynyyn tosin, eikä itseensä) ja sekin oli edistysaskel. Ennen ei ole uskaltanut oikeastaan katsoa päinkään koko kanyylinlaittovehjettä, koska siinä on pitkä neula.
Varmaan siis on rohkaistumassa ja reipastumassa koko poika! Ihana asia. Vähän niinkuin Jaska sanoi Varkaudessa Eeron nähdessään: "Eero on jo ISO. Mä oon vaan tällanen pieni iso." Eero onkin jo aika iso poika. Kohta ekaluokka takana. :´)
Saatiin myös uusi pumpun pussukka. :) Eeroa ilahdutti. Vanha olikin jo aika lailla kulunut, ja vähän hankala, koska tarranauha oli jo huono.
Ja sitten ne parhaat uutiset. :)
Varovasti kysyin, voitaisiinko mitata myös pitkäaikaissokeri (eli kolmen kuukauden keskiarvo), koska kuukausi sitten se oli niin korkealla (8,8). Totta kai, vastasi Tiina-Maria. Mitattiin. Tulos:
pitkäaikaissokeri oli LASKENUT 8,8 -> 8,2!!!! Kuukaudessa 0,6.
Olen niin iloinen! Hyvää viikonloppua!! :)
Vettä sataa. Ei haittaa. :)
Sensorointi aloitettiin tänään taas. Toivottavasti nyt onnistuu (kun viimeksi ei).
Eero oli äärimmäisen reipas diabetespolilla. Laittoi itse sensorin (KYLLÄ! Pamautti neulan reiteensä kuin olisi aina sitä tehnyt) ja jutteli Tiina-Marian kanssa ilman "kalasteluja". Eero on ollut aina hyvin ujo ja hitaasti lämpenevä, joten tämä on meille iso juttu, kun jossain muualla on samanlainen iloinen ja puhelias, kuin kotonakin.
No, saatiin uusia kanyyleja. Viistoja. Koitetaan niitä sitten sunnuntaina kun on kanyylin vaihtopäivä. Eerokin harjoitteli kanyylin laittamista (tyynyyn tosin, eikä itseensä) ja sekin oli edistysaskel. Ennen ei ole uskaltanut oikeastaan katsoa päinkään koko kanyylinlaittovehjettä, koska siinä on pitkä neula.
Varmaan siis on rohkaistumassa ja reipastumassa koko poika! Ihana asia. Vähän niinkuin Jaska sanoi Varkaudessa Eeron nähdessään: "Eero on jo ISO. Mä oon vaan tällanen pieni iso." Eero onkin jo aika iso poika. Kohta ekaluokka takana. :´)
Saatiin myös uusi pumpun pussukka. :) Eeroa ilahdutti. Vanha olikin jo aika lailla kulunut, ja vähän hankala, koska tarranauha oli jo huono.
Ja sitten ne parhaat uutiset. :)
Varovasti kysyin, voitaisiinko mitata myös pitkäaikaissokeri (eli kolmen kuukauden keskiarvo), koska kuukausi sitten se oli niin korkealla (8,8). Totta kai, vastasi Tiina-Maria. Mitattiin. Tulos:
pitkäaikaissokeri oli LASKENUT 8,8 -> 8,2!!!! Kuukaudessa 0,6.
Olen niin iloinen! Hyvää viikonloppua!! :)
tiistai 8. toukokuuta 2012
Yötä ja rautaa.
Eerolla on yöraudat.
Eilen ja tänään oltiin hammaslääkärissä ja nyt tulossa eka yö raudat suussa. Onneksi muutamalla kaverilla on jo yöraudat olleet, joten tiedossa on (Eerollakin), että ei tämä nyt niin ihmeellistä ole.
Diabeetikon äitinä huolestuttaa kuitenkin, miten yöraudat vaikuttavat sokereihin... Jännitys kun nostaa sokereita. Meillä yöt ollaan normaalistikin oltu aika korkeilla, tarkoittaako tämä nyt sitä, että jonkin aikaa ollaan vielä korkeammalla? Toivottavasti ei. Lisäksi mietityttää, jos posket menevät rikki. Sitten siihen tulee afta (=tulehdus) ja taas huinitaan kolmessakympissä. Ja sitten vielä se kipu. Jos sattuu?!
Kuitenkin vuosi (ainakin) on todennäköisesti niskavetoa tulossa. Toivottavasti murheet on turhia. Tuli vaan mieleen, että tuskin yöraudat muissa perheissä paljon ylimääräistä pohdintaa aiheuttaa... Tai meilläkään, jos kyseessä olisi Niilo.
Välillä tuntuu epäreilulta, että täysin normaalit asiat vaativat perheeltämme lisämietintää ja murehtimista. Emme varmastikaan ole ainoita. Kaikilla on omat "ristinsä" kannettavana. Välillä on kuitenkin lupa velloa omassa kurjuudessaan... miten paljon helpompaa olisi, jos näitä asioita ei tarvitsisi murehtia.
Sitten voi taas huokaista syvään, koskettaa rintakehää ja päättää jaksaa eteenpäin.
Eilen ja tänään oltiin hammaslääkärissä ja nyt tulossa eka yö raudat suussa. Onneksi muutamalla kaverilla on jo yöraudat olleet, joten tiedossa on (Eerollakin), että ei tämä nyt niin ihmeellistä ole.
Diabeetikon äitinä huolestuttaa kuitenkin, miten yöraudat vaikuttavat sokereihin... Jännitys kun nostaa sokereita. Meillä yöt ollaan normaalistikin oltu aika korkeilla, tarkoittaako tämä nyt sitä, että jonkin aikaa ollaan vielä korkeammalla? Toivottavasti ei. Lisäksi mietityttää, jos posket menevät rikki. Sitten siihen tulee afta (=tulehdus) ja taas huinitaan kolmessakympissä. Ja sitten vielä se kipu. Jos sattuu?!
Kuitenkin vuosi (ainakin) on todennäköisesti niskavetoa tulossa. Toivottavasti murheet on turhia. Tuli vaan mieleen, että tuskin yöraudat muissa perheissä paljon ylimääräistä pohdintaa aiheuttaa... Tai meilläkään, jos kyseessä olisi Niilo.
Välillä tuntuu epäreilulta, että täysin normaalit asiat vaativat perheeltämme lisämietintää ja murehtimista. Emme varmastikaan ole ainoita. Kaikilla on omat "ristinsä" kannettavana. Välillä on kuitenkin lupa velloa omassa kurjuudessaan... miten paljon helpompaa olisi, jos näitä asioita ei tarvitsisi murehtia.
Sitten voi taas huokaista syvään, koskettaa rintakehää ja päättää jaksaa eteenpäin.
sunnuntai 6. toukokuuta 2012
Yökyläilyä Uotilassa
Olimme eilen Kallen kanssa arvostelemassa illallista. :) Mahtava konsepti kavereiden kesken. Meitä on neljä pariskuntaa. Jokainen vuorollaan kokkaa illallisen ja tarjoaa sen ruokajuomineen. Sitten syötyämme (ja ohjelmasta nautittuamme) käydään antamassa pisteet. Erikseen ruuasta ja tunnelmasta. Eli ihan sen ohjelmaformaatin mukaan. Eilen oli kolmannet. Voin sanoa, että joka ainoat ovat olleet kertakaikkisen loistavat! Meidän illallisemme on kahden viikon päästä. Jännittää. ;)
Pojat olivat mummin ja ukin luona yökylässä, kun me olimme illallisilla. On ihanaa, kun isovanhemmat osaavat Eeron hoidon jo niin hyvin, että meidän ei tarvitse kuin jättää pojat sinne. Ei tarvita A4-lappuja missä on kaikki mahdolliset ja mahdottomat tilanteet mietitty etukäteen. Ei tarvitse miettiä valmiiksi, mitä he syövät ja kuinka paljon.
Ukki oli Eeron kanssa isovanhempien leirillä puolitoista vuotta sitten. 4 vuorokautta aikaa harjoitella. Me vanhemmat kävimme sairaalassa d-polilla antamassa "ohjeet" diabeteshoitajalle. Ukille (ja minun äidilleni, joka myös oli leirillä) emme saaneet antaa mitään ohjeita. Sitten siellä he yhdessä d-hoitajan kanssa harjoittelivat. Laskivat hiilareita, miettivät sokereita ja laitettavia insuliineja. Ja tuloksena oli kaksi ihmistä lähellämme jotka pystyvät hoitamaan Eeron diabetesasiat ilman muistilappuja. Upeaa. Oli ihanaa, että diabetespolilla olivat ottaneet toiveemme huomioon (siis monien vanhempien toiveen) ja järjestivät isovanhempien leirin. Toivottavasti sellaisia järjestetään muuallakin. Jos ei ole järjestetty, niin ehdota sinä! :)
Viime yönä saatiin taas huomata myös se, miten omatoimisesti Eero kuitenkin jo asioita tekee. Ukki ja mummi olivat huomanneet, että sokerit olivat aika ylhäällä, kun he itse olivat menossa nukkumaan. No, pumppu esiin ja inskaa laittamaan. Mutta mutta. Eero on niin pitkään laittanut jo itse insuliininsa pumpun kautta, että ukki ja mummi eivät olleet muistaneet, mistä se insuliini oikein laitetaan! :) Olivat jo miettineet, että pitääkö tässä nyt Eeroa alkaa herättämään, kunnes viimein olivat onnistuneet löytämään oikean paikan. Muistutus siitä, että on ihan hyvä kuitenkin välillä mummin ja ukinkin laittaa sitä insuliinia. Ettei pääse unohtumaan... :D
Mutta hyvin ylpeä olen pienestä seitsemänvuotiaasta pojastani. En olisi uskonut neljä vuotta sitten. Se arka ja itkuinen poika, jolle jokainen verensokerin mittaus oli ahdistavaa ja jokainen insuliininlaitto aiheutti kyyneleitten vierimisen poskelle, vaikka itkua ei tullutkaan, että hän olisi näin omatoiminen jo nyt. Ja että kävi juuri niinkuin lasten osastolla sanoivat. Kaikkeen tottuu.
Mutta yksi asia ei toteutunut. Osastolla sanoivat, että Eero ei varmaan pian edes muista aikaa ilman diabetesta (koska oli niin nuori sairastuessaan, kolme vuotta). Mutta Eero muistaa. Aina välillä kertoo tapahtumia, joihin lisää kommentin "niin, silloin ku mulla ei ollu vielä tätä diabetesta" tai vastaavan. Ottaa vähän sydänalasta aina, kun sellainen tilanne tulee eteen. Onneksi Eeron puheesta ei kuulu katkeruus. Monesti hän on kyllä kysynyt, miksi hän on sairastunut. Tai mahtaako hän joskus parantua. Vaikeita kysymyksiä. Äidille ne jättävät murheen pidemmäksi aikaa. Eero ei ole kauaa jaksanut surra, ei ainakaan yhdellä kertaa. Ja nämä samat kysymykset toistuvat aina silloin tällöin. Ehkä se on Eeron omaa surutyötä tämän sairauden hyväksymiseksi. Ja kuka tietää, vaikka joskus oltaisiin tilanteessa, että voisin sanoa Eerolle parannuskeinon löytyneen. Sitä aikaa toivoessa.
Pojat olivat mummin ja ukin luona yökylässä, kun me olimme illallisilla. On ihanaa, kun isovanhemmat osaavat Eeron hoidon jo niin hyvin, että meidän ei tarvitse kuin jättää pojat sinne. Ei tarvita A4-lappuja missä on kaikki mahdolliset ja mahdottomat tilanteet mietitty etukäteen. Ei tarvitse miettiä valmiiksi, mitä he syövät ja kuinka paljon.
Ukki oli Eeron kanssa isovanhempien leirillä puolitoista vuotta sitten. 4 vuorokautta aikaa harjoitella. Me vanhemmat kävimme sairaalassa d-polilla antamassa "ohjeet" diabeteshoitajalle. Ukille (ja minun äidilleni, joka myös oli leirillä) emme saaneet antaa mitään ohjeita. Sitten siellä he yhdessä d-hoitajan kanssa harjoittelivat. Laskivat hiilareita, miettivät sokereita ja laitettavia insuliineja. Ja tuloksena oli kaksi ihmistä lähellämme jotka pystyvät hoitamaan Eeron diabetesasiat ilman muistilappuja. Upeaa. Oli ihanaa, että diabetespolilla olivat ottaneet toiveemme huomioon (siis monien vanhempien toiveen) ja järjestivät isovanhempien leirin. Toivottavasti sellaisia järjestetään muuallakin. Jos ei ole järjestetty, niin ehdota sinä! :)
Viime yönä saatiin taas huomata myös se, miten omatoimisesti Eero kuitenkin jo asioita tekee. Ukki ja mummi olivat huomanneet, että sokerit olivat aika ylhäällä, kun he itse olivat menossa nukkumaan. No, pumppu esiin ja inskaa laittamaan. Mutta mutta. Eero on niin pitkään laittanut jo itse insuliininsa pumpun kautta, että ukki ja mummi eivät olleet muistaneet, mistä se insuliini oikein laitetaan! :) Olivat jo miettineet, että pitääkö tässä nyt Eeroa alkaa herättämään, kunnes viimein olivat onnistuneet löytämään oikean paikan. Muistutus siitä, että on ihan hyvä kuitenkin välillä mummin ja ukinkin laittaa sitä insuliinia. Ettei pääse unohtumaan... :D
Mutta hyvin ylpeä olen pienestä seitsemänvuotiaasta pojastani. En olisi uskonut neljä vuotta sitten. Se arka ja itkuinen poika, jolle jokainen verensokerin mittaus oli ahdistavaa ja jokainen insuliininlaitto aiheutti kyyneleitten vierimisen poskelle, vaikka itkua ei tullutkaan, että hän olisi näin omatoiminen jo nyt. Ja että kävi juuri niinkuin lasten osastolla sanoivat. Kaikkeen tottuu.
Mutta yksi asia ei toteutunut. Osastolla sanoivat, että Eero ei varmaan pian edes muista aikaa ilman diabetesta (koska oli niin nuori sairastuessaan, kolme vuotta). Mutta Eero muistaa. Aina välillä kertoo tapahtumia, joihin lisää kommentin "niin, silloin ku mulla ei ollu vielä tätä diabetesta" tai vastaavan. Ottaa vähän sydänalasta aina, kun sellainen tilanne tulee eteen. Onneksi Eeron puheesta ei kuulu katkeruus. Monesti hän on kyllä kysynyt, miksi hän on sairastunut. Tai mahtaako hän joskus parantua. Vaikeita kysymyksiä. Äidille ne jättävät murheen pidemmäksi aikaa. Eero ei ole kauaa jaksanut surra, ei ainakaan yhdellä kertaa. Ja nämä samat kysymykset toistuvat aina silloin tällöin. Ehkä se on Eeron omaa surutyötä tämän sairauden hyväksymiseksi. Ja kuka tietää, vaikka joskus oltaisiin tilanteessa, että voisin sanoa Eerolle parannuskeinon löytyneen. Sitä aikaa toivoessa.
lauantai 5. toukokuuta 2012
Yön hiljaisena hetkenä kirjoitettu.
Lapset nukkuvat. Tuhisevat, pienet ihanat rakkaat, omissa sängyissään.
Kyynel vierähtää poskelle. Sitten toinen, ja kolmaskin. Mikä sen aiheutti, en tiedä. Ikävä tulee aaltoina.
Kirjoitin tänään kahdelle ihmiselle. Toinen menee huomenna läheisensä hautajaisiin. Toinen hautaa isänsä viikon kuluttua.
Surun määrä lähelläni lisääntyy. Ikävä raastaa omaa ja ympärilläni olevien ihmisten sydänalaa. Koen nykyään vahvemmin myös toisen surun. Voin suhteuttaa sitä omaan suruuni. En ymmärrä, miksi lähelläni pitää olla niin paljon surua?! Haluaisin iloisia uutisia, en surullisia.
Jannen syntymäpäivänä syntyi poika. Rakkaan ystäväni lapsenlapsi. Surun ja ikävän keskellä se oli parasta lohtua. Onnen tunne ystäväni puolesta helpotti myös sisälläni kalvavaa ikävää.
Elämä on pieniä hetkiä. Häviäviä hetkiä. Osaisinpa nauttia jokaisesta hetkestä, kuin se olisi viimeiseni. Kukaan ei tiedä, kuka lähtee seuraavaksi, milloin, missä tilanteessa. Olla onnellinen nyt. Siinä tavoitetta tarpeeksi.
Kyynel vierähtää poskelle. Sitten toinen, ja kolmaskin. Mikä sen aiheutti, en tiedä. Ikävä tulee aaltoina.
Kirjoitin tänään kahdelle ihmiselle. Toinen menee huomenna läheisensä hautajaisiin. Toinen hautaa isänsä viikon kuluttua.
Surun määrä lähelläni lisääntyy. Ikävä raastaa omaa ja ympärilläni olevien ihmisten sydänalaa. Koen nykyään vahvemmin myös toisen surun. Voin suhteuttaa sitä omaan suruuni. En ymmärrä, miksi lähelläni pitää olla niin paljon surua?! Haluaisin iloisia uutisia, en surullisia.
Jannen syntymäpäivänä syntyi poika. Rakkaan ystäväni lapsenlapsi. Surun ja ikävän keskellä se oli parasta lohtua. Onnen tunne ystäväni puolesta helpotti myös sisälläni kalvavaa ikävää.
Elämä on pieniä hetkiä. Häviäviä hetkiä. Osaisinpa nauttia jokaisesta hetkestä, kuin se olisi viimeiseni. Kukaan ei tiedä, kuka lähtee seuraavaksi, milloin, missä tilanteessa. Olla onnellinen nyt. Siinä tavoitetta tarpeeksi.
perjantai 4. toukokuuta 2012
Äänetön yhtiökumppani
Yrityksessä nimeltä perhe on kamalan kätevää, jos saa äänensä kuuluviin.
Sen huomaa vasta sitten, kun ei saa. Mulla lähti eilen ääni. Oikeastaan ihan sormia napsauttamalla. Yhtäkkiä ääntä ei vaan tullut. Yskää on ollut jo ties kuinka monta päivää. Kurkku ei oo oikeestaan edes kipeä. Mutta ääntä ei tule.
Myös töissä on mielenkiintoista olla, kun ei ole ääntä. Varsinkin jos on opettaja.
Kuulin ehkä noin 169 kertaa (meillä alakoulussa on 169 oppilasta): "Hei, sulla on ääni pois!" Ihankos totta? Hyvä kun sanoit, niin huomasin minäkin. :) Ihania ovat oppilaat. Moni alkoi kuiskaamaan, kun multakaan ei tule ääntä...
Musiikinopettajan ominaisuudessa äänettömyys on kanssa mielenkiintoista. Mutta äärimmäisen kiva tunti meillä oli. Soitettiin ja laulettiin (paitsi minä en laulanut). Oppilaat joutuivat kuuntelemaan ihan toisella tavalla. Ja hienoa oli se, että huomasin heidän olevan itseohjautuvampia kuin olin uskonutkaan. Pitäisi olla varmaan useammin äänetön.
Kotona äsken Niilo kysyi, miksi puhut äiti niin hiljaa. Ihmetyksen aihe. Normaalisti kun olen aika kuuluvaääninen. ;)
Naapurin poika kävi hakemassa meidän nassikat leikkimään sinne. Onnea on! :) Nyt saan olla rauhassa hiljaa hetken. Ääni pitäisi löytyä maanantaiksi. Se on tavoite.
Sen huomaa vasta sitten, kun ei saa. Mulla lähti eilen ääni. Oikeastaan ihan sormia napsauttamalla. Yhtäkkiä ääntä ei vaan tullut. Yskää on ollut jo ties kuinka monta päivää. Kurkku ei oo oikeestaan edes kipeä. Mutta ääntä ei tule.
Myös töissä on mielenkiintoista olla, kun ei ole ääntä. Varsinkin jos on opettaja.
Kuulin ehkä noin 169 kertaa (meillä alakoulussa on 169 oppilasta): "Hei, sulla on ääni pois!" Ihankos totta? Hyvä kun sanoit, niin huomasin minäkin. :) Ihania ovat oppilaat. Moni alkoi kuiskaamaan, kun multakaan ei tule ääntä...
Musiikinopettajan ominaisuudessa äänettömyys on kanssa mielenkiintoista. Mutta äärimmäisen kiva tunti meillä oli. Soitettiin ja laulettiin (paitsi minä en laulanut). Oppilaat joutuivat kuuntelemaan ihan toisella tavalla. Ja hienoa oli se, että huomasin heidän olevan itseohjautuvampia kuin olin uskonutkaan. Pitäisi olla varmaan useammin äänetön.
Kotona äsken Niilo kysyi, miksi puhut äiti niin hiljaa. Ihmetyksen aihe. Normaalisti kun olen aika kuuluvaääninen. ;)
Naapurin poika kävi hakemassa meidän nassikat leikkimään sinne. Onnea on! :) Nyt saan olla rauhassa hiljaa hetken. Ääni pitäisi löytyä maanantaiksi. Se on tavoite.
tiistai 1. toukokuuta 2012
Pikkuveli
Viisi vuotta sitten sain syliini toisen pienen pojan. Meidän ihmeemme numero kaksi.
Ensimmäinen kommenttini oli: "Voi, Irja (anoppini) pettyy!" Irja oli kovasti toivonut pientä prinsessaa. En kuitenkaan itsekään komenttiini uskonut, sillä terve, jäntevä vauva syntyi sukuun ja oli heti alusta alkaen isovanhemmilleen äärimmäisen rakas. Niilo kyllä osasi valloittaa synnyttyään jokaisen sydämen, jos ei muuten, niin enkelikiharoillaan.
Kun Niilo syntyi, Eero oli vielä terve. Normaali 2,5 -vuotias. Kesän jälkeen Eero jatkoi osaviikkoisena hoidossa ja minä olin Niilon kanssa kotona. Niilo oli 5 kuukautta, kun Eero sairastui.
Monesti olen miettinyt, että Niilo on jäänyt "vähemmälle huomiolle", koska Eero vaatii niin paljon huomiota. Meidän on pakko seurata Eeroa tarkemmin. Eero saa joka aterialla lisähuomiota (mitataan sokerit, pohditaan yhdessä hiilarit ja mietitään insuliinit). Varsinkin ensimmäisinä parina vuotena D-diagnoosin jälkeen Niilo oli meidän perheessä se joka "voi odottaa vielä hetken". Ja kun Niilo odotteli sen hetken, sain kaivaa WC-raikastinta hänen suustaan (juu, vessanpöntöstä löydettyä) ja jouduin soittamaan myrkytyskeskukseen parikin kertaa. Onneksi mitään hurjempaa ei tapahtunut. Lähinnä näistä on jäänyt muistot, jotka nyt naurattavat.
Eniten tunnen syyllisyyttä Niilon korvasäryistä. Emme huomanneet, että Niilolla oli jatkuva korvatulehdus. Emme, ennen kuin korva puhkesi itsellään, kun Niilo oli 7kk. Sen jälkeen ramppasimmekin korvalääkärissä, 10kk ikäisenä ensimmäinen putkitus. Nyt kolmansien putkien jälkeen olemme saaneet olla rauhassa tulehduksilta (kop, kop). Mutta Niilon vauva-aikana en huomannut korvakipua. Toki siihen vaikutti myös se, että Niilo ei kuumeile, ei itkeskele tms. vaikka korva on kipeä. Mutta silti olin pahoillani. En ollut huomannut, että pieneen ihmeeseemme sattuu. Meillä meni (ja menee) niin paljon aikaa ja energiaa Eeron diabeteksen hoitamiseen, että ilman valtavaa itkua/kiukkua tai sitä kuumetta, ei mikään tule huomatuksi... :(
Pohdin monta kertaa äitiysloman aikana, miten pitäisi muistaa, että olen NIILON kanssa äitiyslomalla, enkä Eeron takia hoitovapaalla. Rakkautta riittää molemmille yllin kyllin, mutta valitettavasti Eeron matalat sokerit on hoidettava heti. Siinä ei auta, vaikka pienempi itkisi vieressä. Monta kertaa tulikin hoidettua Eeron mittauksia ja inskojen laittoa yhdellä kädellä, Niilon ollessa sylissä.
Mutta kuitenkin meillä on äärimmäisen reipas, kovaääninen ja rempseä viisivuotias nyt täällä kotona. Itseluottamus on taivaissa, hän pystyy omasta mielestään mihin tahansa. :) Ihana asia. Niilon kohdalla rakkaus näemmä riittää. Se on helpotus.
Ensimmäinen kommenttini oli: "Voi, Irja (anoppini) pettyy!" Irja oli kovasti toivonut pientä prinsessaa. En kuitenkaan itsekään komenttiini uskonut, sillä terve, jäntevä vauva syntyi sukuun ja oli heti alusta alkaen isovanhemmilleen äärimmäisen rakas. Niilo kyllä osasi valloittaa synnyttyään jokaisen sydämen, jos ei muuten, niin enkelikiharoillaan.
Kun Niilo syntyi, Eero oli vielä terve. Normaali 2,5 -vuotias. Kesän jälkeen Eero jatkoi osaviikkoisena hoidossa ja minä olin Niilon kanssa kotona. Niilo oli 5 kuukautta, kun Eero sairastui.
Monesti olen miettinyt, että Niilo on jäänyt "vähemmälle huomiolle", koska Eero vaatii niin paljon huomiota. Meidän on pakko seurata Eeroa tarkemmin. Eero saa joka aterialla lisähuomiota (mitataan sokerit, pohditaan yhdessä hiilarit ja mietitään insuliinit). Varsinkin ensimmäisinä parina vuotena D-diagnoosin jälkeen Niilo oli meidän perheessä se joka "voi odottaa vielä hetken". Ja kun Niilo odotteli sen hetken, sain kaivaa WC-raikastinta hänen suustaan (juu, vessanpöntöstä löydettyä) ja jouduin soittamaan myrkytyskeskukseen parikin kertaa. Onneksi mitään hurjempaa ei tapahtunut. Lähinnä näistä on jäänyt muistot, jotka nyt naurattavat.
Eniten tunnen syyllisyyttä Niilon korvasäryistä. Emme huomanneet, että Niilolla oli jatkuva korvatulehdus. Emme, ennen kuin korva puhkesi itsellään, kun Niilo oli 7kk. Sen jälkeen ramppasimmekin korvalääkärissä, 10kk ikäisenä ensimmäinen putkitus. Nyt kolmansien putkien jälkeen olemme saaneet olla rauhassa tulehduksilta (kop, kop). Mutta Niilon vauva-aikana en huomannut korvakipua. Toki siihen vaikutti myös se, että Niilo ei kuumeile, ei itkeskele tms. vaikka korva on kipeä. Mutta silti olin pahoillani. En ollut huomannut, että pieneen ihmeeseemme sattuu. Meillä meni (ja menee) niin paljon aikaa ja energiaa Eeron diabeteksen hoitamiseen, että ilman valtavaa itkua/kiukkua tai sitä kuumetta, ei mikään tule huomatuksi... :(
Pohdin monta kertaa äitiysloman aikana, miten pitäisi muistaa, että olen NIILON kanssa äitiyslomalla, enkä Eeron takia hoitovapaalla. Rakkautta riittää molemmille yllin kyllin, mutta valitettavasti Eeron matalat sokerit on hoidettava heti. Siinä ei auta, vaikka pienempi itkisi vieressä. Monta kertaa tulikin hoidettua Eeron mittauksia ja inskojen laittoa yhdellä kädellä, Niilon ollessa sylissä.
Mutta kuitenkin meillä on äärimmäisen reipas, kovaääninen ja rempseä viisivuotias nyt täällä kotona. Itseluottamus on taivaissa, hän pystyy omasta mielestään mihin tahansa. :) Ihana asia. Niilon kohdalla rakkaus näemmä riittää. Se on helpotus.
Eero katsomassa pikkuveljeään sairaalassa 1.5.2007 |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)