Desimaaliluku

9,2.

Aika paljon pienempi luku kuin 20,6. Tai 15,4. Tai 178,99.

Mutta silti todellakin riittävän iso luku saamaan mut itkemään puhelimessa, Kortelan ABC:n pihalla.
Eipä siinä ohi ajavat autot kovinkaan paljoa voineet olla huomaamatta. Meikäläinen vollas, ja kunnolla.

Puhelu alkoi kivoissa merkeissä.
- Miten Eero pärjäsi koulun jälkeen yksin kotona?
- Tosi hienosti. Oli syönyt, laittanut inskat ja teki läksyjä.
- Pääsikö hyvin ovesta (joka oli siis lukossa)?
- Juu, ei mitään ongelmaa.
- No mites ne Espanjan reissun todistukset?
- Saatiin.

Ja sitten se kysymys.

- Mites hobis?
- No, se nyt oli sit taas vähän noussu... 9,2.

- VÄHÄN?!?!?!? Aivan järkyttävän paljon.

Ja sitten itku.

Soitin diabeteshoitajalle. En saanut puhutuksi, itkin vain.
Tiina-Maria oli ihana. Lohdutti, puhui viisaita. Antoi konkreettisia vinkkejä.

Sanon aina (lapsilleni, oppilailleni jne): Teet vain parhaasi, se kyllä riittää.
Nyt just tuntuu, että se ei todellakaan riitä.

Sain ihania viestejä vertaistukipalstalla. Heille iso kiitos. <3
Kaverit lohduttivat ja puhuivat viisaita. Heillekin iso kiitos. <3

Itellä alkaa vaan usko mennä. Tästä ei tule hittojakaan. Suoritusta päivästä toiseen, hiilareita päivästä toiseen, inskoja päivästä toiseen. Ja vituiks menee.

Huomenna on taas parempi päivä. Tiedän sen. Tänään kuitenkin suren ja murehdin tämän pahan olon ulos. Sitten henkäisen syvään ja jatkan taas.