Minun siskoni

Vuosi sitten kaikki oli hyvin.
Vuosi sitten sisareni oli ehjä. Tai ei ainakaan täysin hajalla.

Onko siitä jo vuosi?
Tuntuu kuin sekä olisi ollut hetki sitten.

Siskoni joutui läpikäymään maanpäällisen helvetin. Jokainen hetki oli tuskaa, jokainen hengenveto teki kipeää. Miten siitä voi selvitä? En tiedä, koska en ole joutunut sitä läpikäymään.

Mutta pikku hiljaa. Hetki hetkeltä olikin hitusen helpompi hengittää. Pienen hetken ei tuntunutkaan niin musertavalta. Askel askeleelta elämä olikin jo iloisempaa. Erilaista, ei vapaaehtoisesti valittua, mutta onnellisempaa kuin maaliskuun 19. päivän jälkeen oli ollut.

Siskoni on selviytyjä. Hän selviytyy joka päivä sellaisesta, mistä ei itsekään uskonut selviytyvänsä.

Minä olen ylpeä siitä, miten hienosti siskoni on koonnut elämänsä pienet sirpaleet takaisin kasaan. Erilaiseksi kuin kukaan olisi osannut kuvitella, arpiseksi, mutta ehjäksi. Hän on antanut pojille kodin. Kodin jossa saa nauraa, itkeä, kiukutella ja elää normaalia elämää. Hän antaa pojille sylin. Hän antaa pojille lohdun. Hän tekee sen päivästä toiseen, koska niin kuuluu tehdä.

Ikuisesti olen kiitollinen myös sille rakkaudelle, jolle löytyi sijaa Sallan elämässä. Ilman sinua Salla ei olisi tässä vaiheessa missä on nyt. Edelleen rikkinäisenä, mutta luottavaisempana siihen, että on taas mahdollisuus onneen.

Salla ei tätä elämää ehkä itselleen ajatellut, mutta uskon, että tästäkin elämästä hän saa itselleen sen onnen jonka hän on ansainnut.

Huomenna meidän perheemme elää vuoden takaisia tunnelmia hetki hetkeltä. Huominen on vaikea päivä meille kaikille, erityisesti Sallalle ja pojille.

Silti, toivoa on. Toivoa paremmasta. Toivoa siitä, ettei enää satu.