Maaliskuun 19.

Salla kirjoitti tänään omaan blogiinsa, mitä tapahtui 19.3. aamulla. Se on luettavissa täällä:

Ei kannata jatkaa elvytystä, julistetaan kuolleeksi 5:55

Luin, itkin ja itken vieläkin. Kävin läpi omaa päivääni 19.3. Se alkoi aivan tavallisena päivänä. Heräsin, kun puhelimen herätys pirahti 5.55. Siihen aikaan en enää herää. En koskaan.

Hassua, miten kaikki jää niin tarkasti mieleen, vaikka kaikki on yhtä suurta sotkua.

Äiti soitti mulle 6.50. Kysyi, olenko jo työmatkalla. Kun sanoin, että en vielä, alkoi keskustelu:

Äiti: Mulla on suru-uutisia

Minä: Ni?

Äiti: ”Janne on kuollut”

Minä: ”Kuka Janne?”

Äiti: ”Sallan Janne”

Minä: ”Älä viitti.”

Ja vasta sitten se iski. En voinut mitenkään uskoa että se olisi totta. Kyyneleet tulivat, huusin Kallea, enkä siltikään uskonut. Kuulostin varmaan puhelimessa äidin mielestä ihan tunteettomalta, mutta kun en vain uskonut. Se ei voinut pitää paikkaansa. Ei millään. Kun tajusin edes jotain, puhelu jatkui:

Äiti: ”Kyllä, ihan kamalaa, mutta totta”

Minä: ”MITÄ TAPAHTUI?????? EI OLE TOTTA!!!”

Äiti: ”En tiedä mitä tapahtui. Sydänkohtaus ilmeisesti. Salla ei pystynyt puhumaan. Lähden Sallan luokse.”

Minä: ”Kuka tulee sun kanssa?”

Äiti: ”Mari on luvannut tulla”

Minä: ”Tulenko minä? Voin tulla.”

Äiti: ”Ei, me mennään Marin kanssa, sua tarvitaan kotona.”

Sitten puhelu lopetettiin. Kalle ihmettelee, mitä on tapahtunut ja ymmärtääkin, että jotain kauheaa. Itkuisena soitan ensin työkaverille, etten tulekaan samalla kyydillä. Sitten rehtorille, etten tule töihin. 

Sitten Sallalle, joka ihme kyllä vastasi, ja sitten vain huudettiin ja itkettiin hetki. Sitten lopetettiin, ei ollut sanoja. Muuta en voinut luvata, kuin että olen joka hetki täällä, valmiina ottamaan syliin.

Ja sitten se oli tapahtunut. Minä olin muuttunut, murtunut. Enkä voinut ymmärtää, miten Salla tästä selviää. Sitä selvittelen itselleni edelleen. Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan, kyynel kerrallaan.