Diabeetikkoperheen "tuomiopäivä" on diabeteskontrolli. Vääjäämättä se on aina edessä, muutaman kuukauden välein. Siellä sitten kuulee, onko laskemiset ja pistämiset onnistuneet, vai ei.
Nyt ei.
Ensinnäkin, sensorointi oli epäonnistunut. Sensori oli meillä 6 vrk käytössä, piirsi hienoa käyrää koko ajan, hälyytteli matalia ja korkeita. Mutta purkamistilanteessa oli tullut vain 1,5 vuorokauden käyrät. Muuta ei ole tallentunut. No, uusi yritys toukokuussa.
Ja sitten se suuri takapakki. Pitkäaikaissokeri (eli kolmen kuukauden keskiarvo verensokereista) oli noussut 8,4 -> 8,8.
Masennus. Tiedän, että se ei ole mun vikani (pelkästään ainakaan), ja että moni vaikuttaa moneen, mutta kun aikuisten oikeasti se tuntuu aina pahalta.
Lääkäri tavallaan (ystävällisesti tosin) sanoo, että persiilleen meni tämäkin 3-4kk. Eeron syy se ei ole. Ja kun olen vaan luonteeltani sellainen, että syyllinen pitää löytää, niin helpoin kohde löytyy tästä näppikseltä näpyttämässä. En vaan voi sille mitään. Alan pohtimaan tekemisiäni (meillä oli se karkkipäiväkin... :/) ja kirjaamisiani (voisin todellakin paremminkin merkata vihkoon niitä arvoja) ja ihan sitä mittaamista ja inskan laittoa (pitäisi varmaan mitata useammin ja laskea enemmän grammalleen hiilihydraatteja).
Ja mielenkiintoisinta on seuraava:
Aina kun Kalle käy Eeron kanssa diabeteskontrollissa, kaikki on ihan hyvin. Aina kun minä käyn, kaikki on päin honkia.
Taitaa olla niin, että meikäläisen asennoitumisessakin olisi parantamisen varaa. Vaikka aikaisemmin olenkin puhunut siitä, miten osaan olla armollinen itselleni, en kuitenkaan näemmä osaa.
En ainakaan aina.
Tänään kuitenkin saatiin myös positiivisia uutisia lääkäristä. Vatsavaivat eivät johtuneet ainakaan keliakiasta (diabeetikoilla kun on taipumusta sairastua myös keliakiaan). Muutkin verikokeet olivat normaalit (kävimme ennen pääsiäistä labroilla, 6 putkea verta pienestä pojasta). Laktoosijuttuja siis epäillään vatsavaivojen aiheuttajaksi. "Maitovamma" on onneksi helppo hoitaa.
Viistokanyylit ovat tilauksessa. Onneksi, koska nämä pystykanyylit eivät enää sovi Eerolle niin hyvin. Laitamme kanyylit nykyään aina vain pakaraan, koska pystykanyyli sattuu Eeroa jalassa. Viistoja voisi koittaa myös taas jalkaan. Tiedän, että monelle tämä oli hepreaa. Surullista, että minulle ja monelle muulle se on arkipäivää.
Pelko Eeron tulevaisuudesta tulee aina ajoittain. Tänään koen epäonnistuneeni, joten pelko on läsnä.
♥ ÄIDIN ILTARUKOUS ♥
VastaaPoistaAnna niin pitkät siivet,
että pystyn suojelemaan lapsiani
minne ikinä he menevätkin.
Anna haukan silmät,jotka näkevät kaukaisuuteen.
Anna herkät korvat,
että kuulisin kaukaa
näkymättömänä uhkaavan vaaran.
Anna niin kevyt uni,
että havahdun heti, kun minua tarvitaan.
Ja lopuksi, pyydän;
Anna tarvittava määrä aikaa kaikkeen tähän.. ♥ ♥
--------------------
Rakas Jenni.
Me äidit kannamme aina huolta ja koemme usein epäonnistumista. Syytämme itseämme. Pelkäämme.
Sairaan lapsen äitinä kaikki tuo ehkä moninkertaisena.
En pysty lohduttamaan, että aika keventäisi taakkaa. Tai että armollisuus itseään kohtaan lisääntyisi.
Ainakaan minulle ei ole näin tapahtunut. Tunteiden kirjo on toki muuttanut muotoaan vuosien saatossa, mutta pelko ja syyllisyys; ne nostavat päätään epäsäännöllsin väliajoin.
Mitä voin tehdä?
En mitään. Olen tehnyt jo kaiken.
Rakastanut ja hoitanut lastani parhaimmalla osaamallani tavalla, usein varmasti viimeisillä voimillani.
Ja silti koin viime yönä jälleen sen riittämättömyyden ja pelon. Yli 20 vuotta olen yrittänyt ennakoida ja eliminoida lapseni epilepsiakohtauksia. Onnistumatta.
Eilenkin yritin. Kehotin ottamaan Stesolid-pillerin päänsärkyyn, jos vaikka enteilee kohtausta. Epäonnistuin.
Vain 10 min. ja tyttäreni kouristeli sinisenä. Kun kouristelua oli kestänyt yli 11 min., olin ehtinyt lääkitä jo kahdella peräruiskeella ja puhuin puhelimessa 112:een.
Onneksi kouristelu loppui ja tehtäväkseni jäi seurata hapetusta. Lapseni hengitti taas, ilman katkoksia.
Ja se pelko, siinähän se taas oli. Sitä oppii ymmärtämään, mutta ei siihen totu. Sen kanssa on elettävä, annettava sen kulkea mukana sopivan pienessä roolissa.
Emme me ole epäonnistujia. Olemme onnistujia. Meidän lapsillamme on maailman parhaat äidit <3
Sinna, itku tuli tekstiäsi lukiessa. Ja runo oli ihana, sen laitoin talteen ihan toisaallekin. Kiitos, että kerroit. Inhottavaa, että ymmärrät. Siksi inhottavaa, että en haluaisi kenenkään kokevan mitään tuollaista. Halaan kun näen. Olet ihana. <3
Poista