Hautajaiset ovat ohi.
Moni sanoi, että hautajaisten jälkeen suurin kipu helpottaa. Mitä jos se ei pitänytkään paikkaansa? Mitä jos kipu vain kasvoi? Miksi ei helpota? Olenko viallinen? Enkö osaa surra oikein? Entä jos nauran? Saako nauraa, jos on surullinen? Onko se oikein? Luulevatko ihmiset, että en enää surekaan? Itku ei vain enää tule. Olenko lakannut suremasta? Enkö enää välitä? Eihän kukaan vain ajattele, etten välitä?
Sillä välitin, ja välitän.
Surulla on monet kasvot.
Ei ole vain yhtä tapaa surra, oikeata kaavaa jota noudattaa. Surua jokainen käsittelee omalla tavallaan ja se tapa on juuri hyvä. Kenenkään suru ei ole verrattavissa toisen suruun. Silti, jos itku ei tule, se ei tarkoita, etteikö olisi välittänyt. Itku tulee ehkä myöhemmin, ehkä ei enää ollenkaan. Ja sekin on ihan oikea tapa. Sinun tapasi.
Lauantaina istuin kauniissa kappelissa. Aamuaurinko paistoi. Luulin itkeväni ainakin kaikkien laulujen ajan. Huomasin kuitenkin laulavani sydämeni kyllyydestä "Herra kädelläsi, uneen painan pään. Kutsut ystäväsi lepäämään. Käsi minut kantaa uuteen elämään, ikirauhan antaa, valoon jään." Koin valtavaa tarvetta laulaa. Laulaa Jannelle, laulaa Sallalle, laulaa pojille. Halusin, että joku laulaa ne laulut, jotka Salla oli valinnut.
Itkin paljon. Itkin kauniita sanoja. Itkin Jaskaa, jota pidin sylissäni ja joka sanoi minulle: "Älä itke, isi on tuolla" ja osoitti kirkkaalle, kauniille taivaalle. Itkin, kun näin miten rakastettu Janne oli ja on. Miten paljon häntä kaivataan. Itkin isovanhempia, jotka joutuivat lapsenlastaan saattamaan hautaan. Itkin omaa rakasta siskoani, joka joutuu kokemaan kaiken tämän kovemmin kuin kukaan muu.
Sain myös nauraa. Jannea muistellessa hymy tulee väkisin huulille. Monet muistot naurattavat ääneen. Nauru antaa lohtua ja toivoa. Naurulla on parantava voima. Huomasin, että koitin jatkuvasti saada siskoani nauramaan, vain osoittaakseni hänelle edes sen, että hän osaa edelleen nauraa.
Kävimme tänään aamulla haudalla. Haudalle oli tullut illan aikana lisää kukkia, sekä paljon kynttilöitä. Janne ei unohdu.
En halua myöskään, että Salla unohtuu. Salla suree vielä kauan. Hän tarvitsee ihmisiä ympärilleen kannattamaan. Koska meidän välimatkamme on niin pitkä, niin nyt ovat ystävät tärkeämpiä kuin koskaan. Kutsukaa Sallaa luoksenne. Viekää häntä jonnekin. Älkää vain käykö hänen luonaan "passattavina", vaan passatkaa te häntä, keittäkää te nyt kahvia hänelle, teidän kotonanne. Samalla huomaamattanne saatatte tyrehdyttää jonkin pienen, aristavan haavan. Niitä Sallalla on sydän täynnä.
Kiitos, jos luit. Suurempi kiitos, jos toimit. <3
Salla suree varmasti aina! En Sallaa hirvittävän hyvin tunne, mutta jotenkin kuitenkin. Suru vain muuttaa muotoaan, ei häviä. Uskon, että jokainen Sallan ystävä haluaisi ottaa edes pienen osan surusta pois. Ja minä haluaisin helpottaa teidän kaikkien oloa, mutten osaa. Tiedä, että olette mielessä ja muistissa. Äitini sanoi tänään, että "se kuuluu aikuisuuteen, että pääsee asioista yli. Se on elämää." Ensin ajattelin, että onpa kylmä ajatus, mutta sitten sain siitä lohtua. Se on elämää ja kelle vain voi sattua mitä vain. Surulle on aikansa ja sitten on aika lähteä eteenpäin. Kaikki hyvät ajatukset ja suukot ja halaukset ovat teidän luonanne ja suokoon luoja, että pääsette mahdollisimman hyvin jatkamaan matkaanne.
VastaaPoistaIhan hirmusesti itkettää kauniit, viisaat sanasi ja koko tilanne. Olette mielessä molemmat ihanat sisarukset <3 Halauksia.
VastaaPoistaKiitos Sanna, kiitos Katja. <3 Olette ihania molemmat.
VastaaPoista