Luin aamulla siskoni blogia. Itkin. Jälleen kerran toivotin Jannelle hyvää matkaa. Onkohan niin, että luopuminen rakkaasta ihmisestä tarkoittaa pieniä hyvästejä uudestaan ja uudestaan? Tai ei, ei hyvästejä. Näemme vielä. Uskon vahvasti niin.
Tänään menemme luokkani kanssa laulamaan Veteraanien juhlaan. Olemme harjoitelleet kaksi laulua. Toinen, Tähdenlento, menee ensimmäiseltä säkeistöltään näin:
"Kun nään mä joskus öisen tähdenlennon,
ja mietin mitä silloin toivoisin,
mä kuiskaan tuleen toiveeni vain hennon,
ja annan sille siivet enkelin."
Laulussa toivotaan ystäviä. Viime päivinä, kun laulua olemme harjoitelleet, on se tuonut kyyneleet silmiini. Mitä minä toivoisin tähdenlennolta?
Toivoisin Eeron terveeksi. Toivoisin Jannen takaisin.
Kumpikin toive on mahdoton toteuttaa. Haluaisin toivoa vielä monia muitakin asioita. Tähdenlennolta voi kuitenkin toivoa vain yhtä asiaa kerrallaan (tai kahta, kolmea, neljääkin, joohan?).
Joten toivon:
Eerolle iloisia päiviä, onnellisia hetkiä ja täyttä elämää diabeteksesta huolimatta. Niilolle ihanan, terveen elämän. Jannelle hyvää matkaa, jälleennäkemiseen luottaen. Sallalle enkeleitä kulkemaan rinnalla. Jonnille, Jerrylle ja Jaskalle paljon aurinkoisia päiviä, ilon ihmeitä ja onnen tunnetta.
Toivon, vaikka en näkisi yhtään tähdenlentoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti