Mun kuuluis siivota, mutta huomaan käyttäväni aivoja oikein kovasti sen miettimiseen, et mitä pitää tehdä ennen... :) Ja kun on hetki kulunut kirjoittelusta, ja paljon asioita tapahtunut, niin käytänpä tämänkin oljenkorren vielä hyväkseni, enkä aloita imurin kanssa ihan vielä...
Ensimmäinen työviikko takana. Oli kiva viikko. Oppilaat oli venahtaneet kesän aikana pituutta, mutta ihan saman oloisia he olivat. Ihania. Mä sitten tykkään omasta luokastani. Helpottaa aika paljon työtä... :) Mun luokka on pieni, 16 oppilasta. 16 lasta jotka jokainen ovat aivan kertakaikkisen mahtavia. TYKKÄÄN. :) Kun on jo kolme vuotta takana saman luokan kanssa, niin oli mielettömän helppoa palata takaisin töihin. Kaikki tietävät säännöt ja kaikki tietävät, missä on Jenni-open rajat. :)
Työrauha löytyy, huumoria heitetään ja yhdessä naureskellaan ja ihmetellään maailmaa.
Eeron tokaluokkalaisuus on sujunut kivasti. Reippaasti lähti ekana aamuna taksilla kouluun ja meni iltikseen koulun jälkeen. Ei tarvittu äitiä tai isää saattamaan. "Kyl mä tiiän", tokaisi nuori mies, kun ohjeistin aamulla, miten päivä menee ja milloin tullaan hakemaan. Eeron arkuus vähän hankaloittaa kaverisuhteitten syntymistä, mutta koko ajan hän on rohkeampi ja kavereitakin on tuntunut löytyvän.
Sokerit Eerolla on sitten taas menneet melkoista vuoristorataa. Esimerkiksi aamulla tänään oli ollut yli 20. Sitten iltapäivällä oli alle 3. Ja kaikkea tuolta väliltä. Toivottavasti olisi pian taas niin tuttua ja turvallista koulunkäynti, että sokeritkin alkaisivat taas tasaantua.
Niilo meni tuttuun hoitopaikkaan, tuttujen hoitajien luo. Viskari-ikäisenä kovasti odottaa tehtäviä, mitä saisi tehdä. Vähän on ikävä viime vuoden kavereita (eskareita, jotka nyt ovat koululaisia ja parasta ystävää, joka muutti Tampereelle). Mutta onneksi Niilo on niin sosiaalinen, että uusia kavereita on jo tullut. Ja suloisinta ikinä oli keskiviikkona kun halusi tehdä puuhelmistä rannekorun päiväkodin kivoimmalle tytölle. <3
Ikäviä uutisia ja huippukivoja uutisia on mahtunut tähän viikkoon.
Kummipoikani, murrosiän kynnyksellä, on sairastunut epilepsiaan. Tuntuu niin epäreilulta. Kyllä. Samainen kummipoikani, jonka perheestä isä menehtyi keväällä. Eli siskoni perheeseen lisää murhetta. Välillä tulee ihan kiukku. Eikö mikään riitä?? Lyö vaan vielä lyötyä, vai???
Mutta kivaakin on tulossa, meidän perheelle. Varattiin tänään Espanjasta huvila kahdeksi viikoksi kesäkuun alusta. Suvivirren jälkeen lähdemme "nollaamaan" tilanteen, rakkaan ystäväperheen kanssa.
On siis todellakin jotain, mitä odottaa. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti