Olimme viikko sitten psykologilla Eeron kanssa. Meitä (ja ehkä enemmän vielä minua) on alkanut huolettaa muutamat asiat Eeron elämässä.
Ensinnäkin tämä suuri asia, eli diabetes. Kun se on meille vanhemmillekin monta kertaa kiukuttava, ärsyttävä ja itkettävä asia, niin mitähän se mahtaa olla kohta 8 vuotiaalle pojalle, joka on yli puolet elämästään jo sairastanut tätä tautia?! Eero on muutaman kerran kysellyt, että miksi juuri hän sairastui? Miksei pikkuveli ole sairastunut? Koska hän paranee? Ja sydämeni vuotaa verta, kun taas kerran selitän näitä meidän elämän tosiasioita pienelle pojalleni.
Mistä päästään siihen seuraavaan huoleen. Eeron on joskus kovin vaikeaa kertoa, miltä tuntuu. Tai kertoa, jos joku asia on pielessä. Tai osoittaa meille (huutamalla tms) olevansa vihainen. Eero kätkee asiat päänsä sisään ja murehtii niitä yksinään. Sitten niistä pienistä murheista kasvaa valtavia peikkoja, ja tuntuu välillä, että poika kantaa koko maailman murheita pienillä harteillaan.
Onkohan tuosta puhumattomuudesta johtuvaa se seuraava huoli, nimittäin ne vatsakivut? Koko kesän ovat olleet poissa, mutta äitiä(kin) vähän jännittää, jos tulevat takaisin.
Ja viimeisenä, mutta yhtenä isoimmista asioista, on edelleen Eeron häviämisen pelko. Toivoisin kovasti osaavani antaa Eerolle työkaluja pettymysten käsittelyyn, mutta tunnen olevani niin voimaton sen kokonaisvaltaisen pettymyksen edessä, mitä pienikin tappio Eerossa aiheuttaa.
Näitten omien, isojen huolien, keskelle oli kiva saada psykologin "tuomio": "Teillä on kuulkaa kiva, normaali poika, josta kasvaa varmasti hieno aikuinen." Psykologi oli kuitenkin samaa mieltä kanssamme siitä, että tuo diabetesmurheilu sekä muut "ongelmat" olisi Eeron kanssa hyvä keskustella läpi ja koittaa heidänkin löytää Eerolle työkaluja asioiden sietämiseen ja pahan olon purkamiseen.
Siispä viikon päästä menemme taas. Hyvillä mielin.
Pienin askelin eteenpäin. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti