Olimme eilen Kallen kanssa arvostelemassa illallista. :) Mahtava konsepti kavereiden kesken. Meitä on neljä pariskuntaa. Jokainen vuorollaan kokkaa illallisen ja tarjoaa sen ruokajuomineen. Sitten syötyämme (ja ohjelmasta nautittuamme) käydään antamassa pisteet. Erikseen ruuasta ja tunnelmasta. Eli ihan sen ohjelmaformaatin mukaan. Eilen oli kolmannet. Voin sanoa, että joka ainoat ovat olleet kertakaikkisen loistavat! Meidän illallisemme on kahden viikon päästä. Jännittää. ;)
Pojat olivat mummin ja ukin luona yökylässä, kun me olimme illallisilla. On ihanaa, kun isovanhemmat osaavat Eeron hoidon jo niin hyvin, että meidän ei tarvitse kuin jättää pojat sinne. Ei tarvita A4-lappuja missä on kaikki mahdolliset ja mahdottomat tilanteet mietitty etukäteen. Ei tarvitse miettiä valmiiksi, mitä he syövät ja kuinka paljon.
Ukki oli Eeron kanssa isovanhempien leirillä puolitoista vuotta sitten. 4 vuorokautta aikaa harjoitella. Me vanhemmat kävimme sairaalassa d-polilla antamassa "ohjeet" diabeteshoitajalle. Ukille (ja minun äidilleni, joka myös oli leirillä) emme saaneet antaa mitään ohjeita. Sitten siellä he yhdessä d-hoitajan kanssa harjoittelivat. Laskivat hiilareita, miettivät sokereita ja laitettavia insuliineja. Ja tuloksena oli kaksi ihmistä lähellämme jotka pystyvät hoitamaan Eeron diabetesasiat ilman muistilappuja. Upeaa. Oli ihanaa, että diabetespolilla olivat ottaneet toiveemme huomioon (siis monien vanhempien toiveen) ja järjestivät isovanhempien leirin. Toivottavasti sellaisia järjestetään muuallakin. Jos ei ole järjestetty, niin ehdota sinä! :)
Viime yönä saatiin taas huomata myös se, miten omatoimisesti Eero kuitenkin jo asioita tekee. Ukki ja mummi olivat huomanneet, että sokerit olivat aika ylhäällä, kun he itse olivat menossa nukkumaan. No, pumppu esiin ja inskaa laittamaan. Mutta mutta. Eero on niin pitkään laittanut jo itse insuliininsa pumpun kautta, että ukki ja mummi eivät olleet muistaneet, mistä se insuliini oikein laitetaan! :) Olivat jo miettineet, että pitääkö tässä nyt Eeroa alkaa herättämään, kunnes viimein olivat onnistuneet löytämään oikean paikan. Muistutus siitä, että on ihan hyvä kuitenkin välillä mummin ja ukinkin laittaa sitä insuliinia. Ettei pääse unohtumaan... :D
Mutta hyvin ylpeä olen pienestä seitsemänvuotiaasta pojastani. En olisi uskonut neljä vuotta sitten. Se arka ja itkuinen poika, jolle jokainen verensokerin mittaus oli ahdistavaa ja jokainen insuliininlaitto aiheutti kyyneleitten vierimisen poskelle, vaikka itkua ei tullutkaan, että hän olisi näin omatoiminen jo nyt. Ja että kävi juuri niinkuin lasten osastolla sanoivat. Kaikkeen tottuu.
Mutta yksi asia ei toteutunut. Osastolla sanoivat, että Eero ei varmaan pian edes muista aikaa ilman diabetesta (koska oli niin nuori sairastuessaan, kolme vuotta). Mutta Eero muistaa. Aina välillä kertoo tapahtumia, joihin lisää kommentin "niin, silloin ku mulla ei ollu vielä tätä diabetesta" tai vastaavan. Ottaa vähän sydänalasta aina, kun sellainen tilanne tulee eteen. Onneksi Eeron puheesta ei kuulu katkeruus. Monesti hän on kyllä kysynyt, miksi hän on sairastunut. Tai mahtaako hän joskus parantua. Vaikeita kysymyksiä. Äidille ne jättävät murheen pidemmäksi aikaa. Eero ei ole kauaa jaksanut surra, ei ainakaan yhdellä kertaa. Ja nämä samat kysymykset toistuvat aina silloin tällöin. Ehkä se on Eeron omaa surutyötä tämän sairauden hyväksymiseksi. Ja kuka tietää, vaikka joskus oltaisiin tilanteessa, että voisin sanoa Eerolle parannuskeinon löytyneen. Sitä aikaa toivoessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti