Hyvästit ovat aina vaikeita.
Ikuiset hyvästit niitä kaikkein vaikeimpia.
Itse olen kova ikävöimään. Välillä pitkä työpäivä saa ikävän rintaan. Mitä jos en saisikaan ikävälleni enää helpotusta? Jos en näkisi rakkaintani? Pelkkä ajatuskin on kestämätön.
Lapsen ikävää on sydäntäsärkevää seurata. Kun sitä ikävää ei mikään helpota, itku tulee väkisin itselläkin. Välillä lapsi raivoaa, välillä itkee. Ikävä on kova, voisiko isi tulla takaisin?
Onneksi aika auttaa. Lapsilla vielä nopeammin. Juttelu isille iltarukouksen jälkeen on lohdullista. Isille tulee siitä hyvä mieli.
Läheltä, vaikkakin kuitenkin sivusta, seuranneena en voi verrata tätä surua mihinkään. Mikään kokemani tuska ei ole mitään siskoni tuskan rinnalla. Rakas siskoni on surustaan huolimatta viisaudessaan ja hyvyydessään käsittämätön. Hän tiivisti asian kauniisti: "Miksi olisin katkera? En haluaisi tätä kenellekään, kukaan muukaan ei ansaitse tätä, niinkuin en minäkään. En ole vihainen, että Janne on päässyt sinne, minne minäkin menen. Toivoin vain niin kovasti saavani pitää hänet vielä täällä".
Ikävä helpottaa, mutta jää.
Hyvästit on niin vaikeita. Ei siis sanota hyvästi, vaan näkemiin.
Kun ihminen lähtee ennen aikojaan, on sitä vaikea käsittää. Siskosi jaksaa surunsakin keskellä ajatella viisaasti. Luultavasti tuo viisaus tulee kannattelemaan häntä.
VastaaPoistaMinä koin ensimmäisen rakkaan ihmisen menetyksen, kun olin 14-vuotias. Lohdutin silloin itseäni katsomalla tähtitaivaalle. Ensimmäinen taivaalle ilmestynyt tähti oli menettämäni ihmisen tähti. Ajattelen edelleen niin. Se lohduttaa minua.
ihana ajatus, taidan vinkata Sallalle poikien kanssa toteutettavaksi.
Poista