Surua, osa 2.

Kun suru on niin suurta, että on vaikea hengittää, niin mistä saa lohdun?

Kun murhe tuntuu niin suurena kipuna, että pelkkä paikallaan olo on tuskaa, niin mistä saa avun?

Mistä me, myöskin sydän kipeinä surevat, löydämme sen keinon, millä edes hieman helpottaa toisen ahdistusta?

Ja kuitenkin tämän kaiken surun keskellä, ihan huomaamatta, elämä menee eteenpäin.

Olin tänään aamulla diabetespolilla Eeron kanssa, sensoroinnin aloituksessa (jatkuva sokerin seuranta, kesto 6vrk) Siellä istuessani katselin ympärilleni, kun poli alkoi "heräämään tähän päivään". Ihmettelin, miten nämä ihmiset eivät nää, eivätkä tunne tuskaa joka ympärilläni velloo. Miten he eivät huomaa, että rakkaidemme elämä muutti suuntaa juuri äsken. Että minullekin niin rakas ihminen on poissa.

Menin myös töihin. Tuntui kummalliselta tulla tutulle työpaikalle. Olo oli omituinen, kuin tulisin ensimmäistä kertaa. Työpaikka on sama, työkaverit samoja, mutta minä olen eri. En enää niin ehjä kuin ennen. Sielu huutaa.

Haavat paranevat, mutta arvet jäävät. En koskaan enää ole se sama ihminen, mikä olin hetki sitten. Ihan pieni hetki sitten olin vielä enemmän kokonainen. Nyt olen joku muu. Olen muuttunut lopullisesti ja nyt koitan taas löytää itseni tämän surun keskeltä.

Jokainen meistä muuttuu monta kertaa. Tapahtuu asioita, jotka muuttavat sinut. Toiset ovat helppoja, iloisia muutoksia. Toiset näitä synkkiä, raskaita ja kivuliaita muutoksia.

Useat ihmiset eivät ympärillä edes huomaa näitä muutoksia. Mutta he, jotka ovat tärkeitä, he huomaavat. Nämä ihmiset huomaavat ilosi ja jakavat surusi.

Janne.

Olen olemassa täällä. Kaipaan sinua täällä. Pidän rakkaistasi huolta täällä. Kulje sinä kanssamme, vaikka emme sinua nää. Ole enkelinä meille kaipaaville. Kanna rakkaitasi tämän surun yli, ole heidän kanssaan joka ainoa päivä.

Kiitos kaikesta, rakas, rakas ystävä. Hyvästi ja turvallista matkaa.