Huoli

Surun keskellä on pakko huolehtia tietyistä asioista.

Meillä se tarkoittaa pitkälti myös Eeron hoitoa. Vaikka on surua, on silti muistettava laskea hiilarit ja laittaa inskaa.

Viime yönä ihmettelin taas kerran matalia sokereita. Jo yhdeltätoista sokerit oli normaalia alempana, joten annoin mehua uniselle miehelle ja laitoin insuliinipumpun inskansyötön 40% pienemmälle.

Silti klo 2 sokerit olivat edelleen alhaalla.

Ensimmäinen ajatus oli, ei nyt. Nyt ei ole aikaa sairastaa (luultavasti mahatautia). Nyt on aikaa vain normaalille arjelle, ja surun käsittelylle. En halua tähän päälle vielä murhetta lapsen sairaudesta. Vaikkakin pumppuaikana olemme selvinneet aina kotona mahatautienkin kanssa, on ajatuksissa aina se peikko: mitä jos joudutaan sairaalaan... Ennen pumppuaikaa meillä sairastettiin mahatauti 4 kertaa diabeteksen tultua taloon. Joka ainoa kerta jouduimme sairaalaan. Kerran olen joutunut tilaamaan omalle lapselleni ambulanssin. Sairaalassa vietimme aina mahataudin jyllätessä eristyksessä 4-10 päivää, tiputuksessa ajasta n. 90%. Ei helppoa äidille eikä lapselle, eikä myöskään kotiin jäävälle porukalle.

Omat ajatukset ovat lähes koko ajan toisella puolella Suomea, joten Kalle huolehtii tällä hetkellä Eeron hoidon. Ei oikein reilua, mutta tarpeellista. Olisi kammottavaa ja vaarallista, jos ajatuksissani laittaisin Eerolle tuplamäärän insuliinia. Silloin olisi taas ambulanssin kutsuminen mahdollisesti edessä.

Hautajaiset ovat viikon päästä. Nyt ei ole aikaa eikä voimia sairasteluun. Onneksi taisimme tällä kertaa selvitä säikäyksellä, koska sokerit ovat olleet nyt ihan normaalit ja ruokakin on maistunut.

Laitan kädet ristiin ja lausun hiljaisen pyynnön. Ei nyt. Lisään vielä loppuun, lähetä enkeleitä. Ajatuksissani olen Sallan luona, pitämässä kädestä.