Olen aina ollut toiminnan ihminen.
Kun joku asia on pielessä, pitää toimia. Pitää tehdä jotain, että asia korjaantuu.
Nyt, taas kerran elämässäni, olen tilanteen ääressä, että toimiminen ei autakaan. Vaikka kuinka tekisin jotain, se ei muuta maanantaita. Silti minua helpottaa, että pääsen edes vähän toimimaan. Menen siskon luokse perjantaina. Saan pitää häntä kädestä, saan silittää poskea, pyyhkiä kyyneleet. Ja itkeä mukana. Siskon luona oleminen tuo minullekin lohtua.
Kun Eero sairastui, aloin myös toimimaan. Luin netin läpi, etsin kaikki tutkimukset ja kaiken tiedon, mitä vaan voin löytää. Diabetesliiton keskustelupalstasta tulin lähes riippuvaiseksi. Siellä oli tietoa, siellä oli apua ja vertaistukea tarjolla.
Kuvittelin pitkään, että pystyn omalla toiminnallani olemaan se ensimmäinen ihminen maan päällä, joka saa laskettua hiilarit niin tarkkaan ja laitettua inskat niin tarkasti, että Eerolla pysyy sokerit koko ajan ihannealueella (4-6), niinkuin muillakin ihmisillä. Kaksi vuotta taistelin. Sitten annoin vihdoin itselleni luvan todeta, että en pysty tähän. En jaksanut kestää niitä pettymyksiä, mitä liian korkeat sokerit tai matalat (hypot) Eerolla toivat minulle. Olin epäonnistunut. Taas kerran. Koin olevani huono äiti, koska en pystynyt ennakoimaan jokaista liikettä, jonka diabetikkolapseni tekee tai kaikkien niiden hormonien vaikutusta, joita kasvavalla lapsella elimistössään on.
Aika on monessa suhteessa armelias. Niin se oli minullekin. Opin hyväksymään sen, että en vain pysty ymmärtämään tätä sairautta täydellisesti. Annoin itselleni luvan olla epätäydellinen. Silti teen kaiken, minkä ikinä pystyn ja voin, jotta Eerolla olisi niin normaali lapsuus, nuoruus ja aikuisuus, kuin vain diabeetikolla voi olla.
Aika on armelias.
Uskon ja luotan, että siskonikin huomaa sen. Aikaa kuluu ja kipu hellittää. Suru ja ikävä jäävät, eikä Janne koskaan unohdu. Mutta kipu, se saa häipyä unholaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti