Suhteellisuutta.

Parisuhteelle on rankkaa, kun perheessä on sairautta. Meillä mietitään (ja välillä ärsyynnytään) siitä, kumman vuoro on nousta yöllä, kumpi vaihtaa kanyylin, kumpi laittaa lisää inskaa kun pumppu piippaa neljältä yöllä että inskat vähissä, kumpi huolehtii matkakassiin kaikki ylimääräiset kamat (meillä puhutaan vihreästä kassista), missä on varamittari, missä on lansetti (siis napsautuslaite), missä on säiliöt? Etkö sä käynytkään hakemassa lisää diabetestarvikkeita?! Ootko sä soittanut sinne polille? Miks sä et koskaan tee näin tai noin??

Nämä kaiken perusarjen päälle on välillä liikaa. Useimmiten kestämme nämä(kin) asiat hyvin. Mua on onni potkaissut, sain miehen, jolla on maailman rauhallisin luonne ja "kyllä tästä selvitään" -asenne. Ilman Kallea olisin monesti jo lyönyt ne hanskat tiskiin... Kalle on meidän perheen kallio. Vakaa ja pysyvä. Mä olen se, joka tiuskahtelee, ärsyyntyy ja heiluu kuin tuuliviiri. Kalle seuraa sivusta ja tokaisee jossain vaiheessa, et rauhotutaas nyt. Älkää nyt kuvitelko, etteikö Kalle koskaan suuttuisi. Suuttuu. Aiheesta. Mutta mun hysteerinen hermoiluni kaikenlaisista pikkujutuista on sellaista, mitä Kallelle ei koskaan tapahdu. Onneksi. Kaksi tällaista meikäläistä olisi liikaa. :)

Suhteellisuutta on myöskin se, että tiedostaa, että me kyllä pärjätään. Rankkaa on välillä, sen myönnän, mutta koskaan ei ole ollut toivotonta. Aina on usko siitä, että huomenna noustaan taas, jos tämä päivä on mennyt pieleen.

Suhteellisuutta tuo itselle myös se, että elämässäni on ihmisiä, rakkaita sellaisia, joilla elämä ei ole näinkään helppoa kuin meillä. Eikä se meilläkään helppoa ole. Yksi rakkaimmista ystävistäni sairastaa vakavaa tautia. Hän pärjää hyvin, olosuhteisiin nähden. Välillä on huonompia, välillä parempia päiviä. Kun siihen yhtälöön lisää kaksi lasta, saadaan aikaan jo monenlaista uutta haastetta. Ja koska tämäkään ei ilmeisesti Luojan mielestä ollut tarpeeksi, on heitä "siunattu" vielä lapsen murheilla joka aiheuttaa monia tiukkoja tilanteita arjen haasteissa. Olen ystäväni kanssa puhunut monesti sananlaskusta "Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa". Melko vahvalta ystäväni tuntuu ilmeisesti tuolla korkeammissa voimissa.

Suhteellisuutta.

Joku sanoo minulle, että enhän mä sulle voi sanoa mitään omista ongelmistani, kun teillä on Eeron takia rankkaa. Samalla logiikalla mä en voisi puhua monelle ystävälleni mitään. On ollut lapsettomuutta, lapsen kuolemaa ja vakavia sairauksia, mistä mulla ei ole mitään kokemusta. Olen voinut vain olla rinnalla, lohduttaa ja kuunnella silloin kun sen aika on. Olen voinut pitää kädestä ja itkeä mukana. Mutta siitä tuskasta, minkä esimerkiksi oman lapsen menettäminen tuottaa, siitä en tiedä mitään.

Silti koen, että olen oikeutettu sanomaan, että minä olen väsynyt tämän oman ongelmani kanssa. Jokainen elää omaa elämäänsä omine ongelmineen. Se, että lapsi saa itkupotkuraivarit Cittarin kassajonossa ja joku elämäänsä kyllästynyt täti tulee kommentoimaan huonosta kasvatuksesta, voi olla juuri se viimeinen pisara. Silloin se ongelma, mikä on käsillä, on ja saakin olla niin suuri kuin miltä se tuntuu. Ja kyllä, minulle saat kertoa niistäkin. Se, että perheessämme on diabetes, ei tarkoita sitä, ettenkö haluaisi kuulla sinun harmeistasi. Saatan olla jopa iloinen, että jaat harmisi kanssani, ja että luotat minuun niin paljon, että haluat kertoa myös minulle sen, kun kaikki ei mene niinkuin olit ajatellut. Ystävän kanssa jaetaan myös ne murheet.

Haluaisin uskoa, että kun "kaikki ei mene niinkuin Strömsössä" voisin sen sanoa. Kenelle tahansa ystävistäni. Ilman tunnontuskia siitä, että onko tämä nyt tarpeeksi iso asia, että siitä voi olla pahoillaan...

Suhteellisuutta.

Loppukommenttina on kyllä vielä pakko huomauttaa, että aikanaan kun Kalle opiskeli Jyväskylässä ja olin viikon aina poikien kanssa kolmisin kotona, niin kerran pinnani ei kestänyt toisen "murheita"... Senhetkisessä koulussani oleva sinkkuihminen alkoi minulle puhumaan, miten väsynyt oli töissä, kun tuli katsottua telkkariakin vaikka miten myöhään ja otettua vähän viiniäkin. Minä olin samaisen yön noussut tunnin välein mittaamaan Eeron sokereita, koska huinittiin niin matalilla. Sovittiin, ettei väsymyksestään (jos se johtuu vain siitä, ettei ole viitsinyt mennä nukkumaan) tulisi mulle juttelemaan. Eikä muuten ole koskaan sen jälkeen tullut, tajusin juuri... :)